Tietoa minusta

Vuonna 2018 marraskuussa tein lupauksen Oulussa: Lupaan olla läsnä! #isännäköinen

Intro Kuntoutujan tie

KUNTOUTUJAN TIE (ISBN 978-952-92-6978-5) 

ESITTELYTEKSTI
Kuntoutujan tie on kertomus suomalaisen miehen kuntoutumisesta mielenterveydellisistä ongelmista ja alkoholiriippuvuudesta. Kirja on kirjoitettu taiteilijanimellä Jussi "hermit" Nieminen, jota nimeä kirjoittaja haluaa kirjan markkinoinnissakin käytettävän, koska aihepiiriltään kirja Kuntoutujan tie käsittelee edelleen melko arkaluontoisia ja leimaavia asioita eli lähinnä psyykkisesti sairaan ihmisen elämää Suomessa.

Kuntoutujan tie kirjan esipuheen kirjoittajan Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin ja tutkimusprofessori Hannu Lauerman mukaan kirja edustaa realistista ja aiheellisen toiveikasta näkökulmaa psykiatrisiin sairauksiin. Kuntoutujan tie kirjan kirjoittaja on kotoisin Tampereen seudulta, jossa kirjoittaja on pääasiallisesti asunut aina vuoden 2008 syksyyn asti. Syksyllä 2008 kirjoittaja muutti Ouluun.

Omaelämäkertomukseen perustuva kirja Kuntoutujan tie kuvaa pääosin päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoittajan ajatuksenkulkua ja niitä päivien tapahtumia, joilla on ollut merkitystä kirjoittajan elämään. Kuntoutujan tie on lyhykäisyydessään tarina kuntoutumisesta, joka ei ole suoraviivaista lentoa, vaan välillä kirjoittaja putoaa ja sitten taas nousee kuntoutumissuunnan kumminkin säilyttäen.  

Intro Hermiitti kertoo

ESITTELYTEKSTI

HERMIITTI KERTOO ISBN 978-952-93-0529-2

omakustanne, ensimmäinen painos v. 2012 huhtikuu

painopaikka: Juvenes Print - Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere 2012 pehmeäkantinen 87 sivua, kirjan koko on A4

kirjoittanut Kimmo Hoikkala

Kirjan Hermiitti kertoo takakansiteksti:

"Kirja on täynnä koottuja mielipiteitä eri aihekokonaisuuksista, joita ovat sananvapautta, mediaa ja nettiviestintää käsittelevät kappaleet. Lisäksi kirjassa Hermiitti kertoo on yhteiskunnallisia asioita, politiikkaa ja maailmanpolitiikkaa käsittelevät kappaleet. Tämä kirja ei unohda myöskään talousaiheita, eikä tietenkään mielenterveyden vaalimista. Kirjasta Hermiitti kertoo saa käsityksen kirjoittajan mielenkiinnon kohteista ja eiköhän näistä kohteista moni kiinnosta useita muitakin ihmisiä. Jo alkusanoista käy ilmi, että kirjan tarkoitus on herättää ajatuksia ja keskustelua, eikä ainakaan perusteetta sitä sensuroida."

Kirjoittaja Kimmo Hoikkala asuu Tampereen seudulla, jossa hän on asunut koko ikänsä lukuun ottamatta vuosia 2008-2010, jolloin Hoikkalan koti oli Oulussa. Kirjoittaminen on Hoikkalalle ajoittain intohimo, jonka toteutusta helpottaa nykymuotoinen internet. Hoikkalan mukaan hänen kirjoittamistaan ohjaa pitkälle tarve sanoa ääneen niitä asioita, joista monet ovat hiljaa tai hyssyttelevät.

Kuten kirjan Hermiitti kertoo takakannessa lukee, niin kirjoittajan ajatuksena on haastaa lukija ajattelemaan asioita ehkä jossain määrin totutusta tyylistä poiketen. Kirjan yksi sanoma voi olla Hoikkalan mukaan siinä, että kirjoittaminenkin saattaa olla hyvin kannattavaa, koska se auttaa jäsentämään ajatuksia persoonallisella tavalla. Onhan tässä kirjassa todettu muun muassa seuraavasti: "Sanat ovat mielestäni rikkainta mitä ihmisellä on!"

Kirjan Hermiitti kertoo tarkoitus on olla rohkaiseva esimerkki vastuulliseen itsensä ilmaisuun, koska jos Hermiittikin kertoo kirjansa välityksellä, niin eiköhän kuka tahansa voisi ainakin jotain kertoa.

Aiemmin Kimmo Hoikkalalta on ilmestynyt omakustanne Kuntoutujan tie vuonna 2010.

Intro Ihmisyyden harmaa alue

Esittelyteksti 

Ihmisyyden harmaa alue (v. 2014)

ISBN 978-952-93-3806-1 (nid.)

83 sivua ja pehmeäkantinen

Ihmisyyden harmaa alue on paitsi moraalipohdintaa, niin se on myös eräänlainen ajattelun kasvutarina, jossa humaani ajattelu nostetaan arvoon 36-vuotiaan oululaisen Kimmo Hoikkalan kirjoituksen siivittämänä.

Pohdinnassa on ihmisen pahuus ja hyvyys sekä näiden kirjassa Ihmisyyden harmaa alue väitetty yhteys synkronointi toistensa kanssa. Pohdinta jatkuu pelaamisen kautta lainsäädäntöön. Oma lukunsa on myös markkinataloudella ja tietenkin myös ihmisen käyttäytymisellä. Kirjan päätöksestä selviää, kuinka tärkeästä kirjasta kirjoittajalle on kyse.

Armollisuus on tärkeää paitsi itseä niin myös muita ihmisiä kohtaan. Kaikki eivät erehdy elämänsä varrella kovin pahasti, mutta kaikki voivat erehtyä hyvinkin pahasti moraalisessa mielessä. Ihmisyyden harmaa alue ei ihannoi ihmisyyttä, vaan lähinnä sitä peilataan kirjassa. Kirja muistuttaa luonnon realiteetista, jonka mukaan me kaikki olemme harmaalla alueella, vaikka kuljemme sen eri sävyissä.

Kirjoittajana pidän kirjaa Ihmisyyden harmaa alue sen pikaisesta toimitustyöstä huolimatta hyvin onnistuneena ja pelkistettynä moraalifilosofisena teoksena, jossa kirjoittajan oma käsitys ihmisen elämästä tulee myös esiin.

Mitä enemmän kirja herättää ihmisiä pohtimaan asioita, sitä paremmin teos on onnistunut. Vastauksia ei ole oikeaan moraalifilosofiaan helppo antaa.

Oulussa 7.7.2014 Kimmo Hoikkala

Ihmisyyden harmaa alue 

(KÄSIKIRJOITUS)

Ihmisyyden harmaa alue

Moraalifilosofista pohdintaani hyvän ja pahan suhteellisesta rajasta ihmisten välillä.

kirjoittanut Kimmo Hoikkala

Johdanto

Kirjani Ihmisyyden harmaa alue idea on syntynyt viimeisten vuosien aikana, koska olen pohtinut itsekseni melko paljon hyvän ja pahan välistä suhdetta.

Kirjoittajan taustaa minulla on lähinnä blogipalstoilta, jota ennen viihdyin paljon mielenterveysaiheisilla anonyymeilla keskustelufoorumeilla. Nämä foorumit olivat lähinnä vertaistukiperiaatteella toimivia kirjoitusareenoita, vaikka joskus tukivaikutus saattoi jäädä jopa negatiiviseksi.

Ensimmäisen omakustannekirjani Kuntoutujan tie (ilmestyi v. 2010) perustui paljolti juuri vertaisfoorumin kirjoituksiin. Ennen Kuntoutujan tie kirjan ilmestymistä olin jo kirjoittanut blogia, vaikka kirjoittaminen perustui vielä tuolloin osaltani anonyymiteettiin eli nimimerkkikirjoittamiseen. Myös Kuntoutujan tie on salanimellä kirjoitettu.

Kuitenkin tulin jo vuonna 2011 toisiin ajatuksiin anonyymin kirjoittamisen suhteen. Lopulta rohkaistuin niin paljon, että uskalsin liittää kirjoitusteni viereen oman kuvani.

Tässä blogimerkintä blogistani Hermiitti kertoo (https://hermiitti.blogspot.fi), josta tässä kirjassani myös joitakin muita kirjoituksia lainauksina jos ei ole erikseen muuta mainittu.

"lauantai 1. syyskuuta 2012

Jouduin muuttamaan kantaani

Itse olen kallistunut omalla pärstäkuvalla kirjoittamisen puolelle, koska kukaan tuskin pystyy osoittamaan merkittäviä haittoja pärstäkuvalla esiintymiseen kirjoitustensa yhteydessä. Saattaa olla jopa niin, että viestinnän taso kohentuu, kun sivupalkissa (eli nettinäytön reunassa) näkyy kirjoittajan oma kuva.

Toisaalta tässä blogissa voi jatkossakin kirjoittaa kommentteja täysin anonyymina, mikäli ne vain ovat hyvän maun mukaisia, niin julkaisen toki kaiken.

Vahva käsitykseni kasvottoman anonyymiteetin puolesta johtui lähinnä siitä, etten tuntenut sosiaalisen median luonnetta näin tarkasti kuin nykyään. Asia ei toisaalta ole minulle sen merkittävämpää vaikka korostettaisiinkin omaa kuvaa vaan ehkä edelleen päinvastoin."

Jo Kuntoutujan tie kirjan alkuvaiheessa psykoosikertomuksessa vilahtaa käsitteenä hyvyys ja pahuus. Tuolloin elettiin vuosia 2003 ja 2004, kun olin syvimmissä psykoosin vaiheessa. Psykoosi oli minulla lähinnä paranoidinen. Aistihavaintojeni tulkinta oli pahimmillaan täysin virheellistä ja kovin nopeaa. Psykoosissa oli selvä juoni, jonka mukaan omaiseni yrittivät ajaa minut itsemurhaan median avulla. Media painosti minua kierosti itsemurhaan. Esimerkiksi iltapäivälehtien lööpeissä oli rivien väliin piilotettuna sanoma juuri minulle. Kuitenkin psykoosissa oli harhoista huolimatta joitakin tavallaan myönteisiä kokemuksia kuten se, että olin sittenkin ihmiskunnan tuleva toivo, vaikka en ollutkaan tästä täysin vakuuttunut. Toisaalta sairaalassa ollessani WAIS-testauksessa luulin, että minua testataan sen vuoksi, olenko pätevä Suomen kuninkaaksi. Harhamaailmani oli tavallaan johdonmukainen mutta silti äärimmäisen painostava, jonka vuoksi ennen sairaala-hoitoa oli myös itsemurha lähellä. Suhteeni itseeni oli psykoosissa hyvin ambivalenttinen jos se oli sitä myös läheisiini. Tavallaan välitin omaisistani, vaikka välillä saatoin tuntea myös päinvastoin. Itsestäni en tiennyt, että miten minuun suhtaudutaan.

Tässä lainaus omaelämäkerrastani Kuntoutujan tie (s. 10):

"Välillä en tosiaan tiennyt, pidettiinkö minua Suomen pahimpana tyyppinä vai tulevana toivona."

Pohdiskeluni hyvän ja pahan rajoista on siis lähtenyt käyntiin todenteolla jo psykoosissa vuonna 2004. Tähän voi olla syynä, että olen ollut epävarma ihminen itseni suhteen. Itsetunto-ongelmia lienee tosiaan ollut ja niitä voi olla vieläkin. Lisäksi minulla on myös ollut luottamusongelmia läheisteni suhteen. Tällä hetkellä luotan itseeni ja läheisiini ehkä niin hyvin kuin voin yleensä luottaa. Luottamuksen tunnetta voi hieman häiritä hoidossa oleva sairauteni paranoidinen skitsofrenia, vaikka olen mielestäni siitä ihan hyvin kuntoutunut. Tämä kirjani Ihmisyyden harmaa alue voi olla kuntoutumistani edelleen edesauttava asia. Kuntoutuminen on nimittäin nähdäkseni uudenlaisen ajattelumallin omaksumista enempi tai vähempi toisten ihmisten tukemana.

Kuntoutujan tie kirjan lopussa olen päiväkirjamerkintöjen kohdalla psykoottisissa ajatuksissa pohtinut myös suuria filosofisia asioita. Olen kirjoittanut seuraavaa (s. 426):

"25. heinäkuuta 2008 15:48

Asiaa hyvyydestä ja pahuudesta eli valosta ja pimeydestä:

Mielestäni jokaisessa ihmisessä on valoisa ja pimeä puoli, mutta kaikki eivät sitä vain tiedosta tai eivät halua sitä tiedostaa."

Nyt olen mielestäni valmis pohtimaan hyvyyden ja pahuuden suhdetta kirjan voimalla. Tänään olen saanut tämän kirjan sisällysluettelon blogissani Hermiitti kertoo julkaistua. Lisäksi olen miettinyt kirjoittamista edesauttavia kysymyksiä sisällysluettelon otsakkeiden alle.

Sisällysluettelo kirjassa Ihmisyyden harmaa alue on seuraavanlainen:

1. Johdanto

2. Käsitys pahasta

3. Käsitys hyvästä

4. Hyvän synkronointi pahan kanssa

5. Pelaaminen – paras voittakoot?

6. Lainsäädäntö

7. Markkinatalous – tavoite saada ihmiset tekemään hyvää?

8. Käyttäytyminen

9. Moraalinen yhteenveto – ihmisessä on toivo!

10. Loppu – valo, pimeys vai siltä väliltä?

Haluan kiittää inspiraatiostani tähän kirjaani lukuisia nettikeskustelukavereitani ja myös suomalaista pahuuden virallista asiantuntijaa tutkimusprofessori, ylilääkäri Hannu Lauermaa, jonka analyyttistä viestintää ihailin mediassa muistaakseni jo ennen vaikeampaa psykiatrista sairastumistani. Lisäksi Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman teos Huijaus (Duodecim 1. painos 2008) oli ajatuksia herättävää luettavaa. Toisaalta Lauermasta riippumattomista syistä olen hyvän ja pahan filosofiaa miettinyt, kuten mietin ja pohdiskelen tässä kirjassanikin, vaikka vaikutusta kirjoittamiseeni on etenkin kirjalla Huijaus ja jossain määrin ehkä myös Pahuuden anatomia (Edita 1. painos v. 2009) kirjalla. Moraalifilosofiaa ovat Suomessa pohtineet takuulla monet muutkin henkilöt. Itse ajattelen tätä kirjoitusurakkaani aloittaessani, että kansantajuinen populäärikirja moraalifilosofiasta kuitenkin suomalaisten kirjallisten teosten joukosta puuttuu.

Korpifilosofeja ihannoivana haluaisin kuulua heidän joukkoon, jonka vuoksi tässä on kokoelmateos moraalifilosofiasta nimeltään Ihmisyyden harmaa alue. Tämä teos toimikoot myös korpifilosofian jykevänä puolustuksena, koska ei meille elämää nähneille kansan syvien rivien ääressä oleville pidä ikinä kenenkään tulla sanomaan seuraavasti: "hyvä päätelmä mutta väärin ajateltu." Kaikki näkökulmat on syytä ottaa huomioon. Toivon mukaan kirjani herättää ajatuksia ja kannustaa pohtimaan moraali-filosofiaa vaikka ei oltaisikaan filosofian tohtoreita.

Kiitän vielä lopuksi erityisesti niitä läheisiä ihmisiä, jotka ovat suhtautuneet kirjoittamisharrastukseeni ymmärtäen ja myönteisesti.

Oulussa 28.3.2014 Kimmo Hoikkala

Käsitys pahasta

Jo Raamatun alkukirjoissa on syntiin lankeaminen, joka puolestaan johtuu siitä kun Jumalan sääntöjä ei noudateta paratiisissa. Onko hyvyys sitten pelkästään sääntöjen noudattamista? Entä jos säännöt ovat tyhmiä ja vääränlaisia. Eikö tällöin olisi viisasta ja oikeamielistä vastustaa sääntöjä? Kuka sanelee sitten säännöt yhteiskuntaan? Yhteiskunnassa on myös velvollisuuksia ja jopa oikeuksia, joita voidaan tarvittaessa muokata demokraattisin päätöksin Eduskunnassa. Entä jos äänestysprosentti jää aikuisväestöllä alle 60 prosentin tai peräti alle 50 prosentin, niin toteutuuko demokratia parhaalla tavalla.

Miten on demokratiassa sellaisten kansalaisten asian laita, joilla ei ole äänioikeutta kuten lapset ja muut vajaavaltaiset. Kuunnellaanko lapsia ja muita vajaavaltaisia riittävästi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa? Epäilen että poliittinen järjestelmä Suomessa ei edes pyri kuulemaan niitä henkilöitä ainakaan parhaalla mahdollisella tavalla joista päätöksenteossa on usein kyse. Selvä asia on, että lapset ja muut vajaavaltaiset ovat eniten riippuvaisia yhteiskunnastamme. Äänioikeutta vailla olevat kansalaiset tarvitsevatkin erityisen voimakkaita henkilöitä ajamaan asiaansa, jotta heitä ei unohdeta yhteiskunnan taholta.

Vankilaan joutuu jos ei noudata yhteiskunnan sääntöjä riittävän hyvin. Pahan paikka olisi näin ollen vankilassa. Mikä sitten on kausaliteetti eli syy-yhteys vankilaan joutumiselle? Onko se huono kasvuympäristö, vääränlaiset sosiaaliset suhteet, päihteet vai biologinen perimä? Ehkä kuitenkaan kausaliteetti ei ole ratkaiseva, vaan ratkaisevinta on elää tässä hetkessä. Pitäisi kohdella myös vankeja kansalaisina, vaikka sitten jossain tapauksissa hieman erilaisina kansalaisina.

Voimme elää hyvässä yhteiskuntajärjestelmässä, joten onko meillä kaikilla yhdenveroiset mahdollisuudet tulla hyviksi kansalaisiksi tämän ajan Suomessa. Voi kuitenkin olla että kansalaisten kokema perusteeton eriarvoisuus on todellinen ilmiö. Ei ihmisarvo ole vakio Suomessa, vaan pahoiksi leimattuihin kansalaisiin ei luoteta eikä heille aina haluta antaa mahdollisuutta muuttua. Stereotyyppinen käsitys on leimaamista useimmiten pahassa ainakin mitä olen omasta näkövinkkelistä ympärilläni huomannut. Onko kansalainen parempi kuin löytää jonkun pahemman kansalaisen? Ihmisiä luokitellaan monissa paikoissa. Varmasti on totta, että luokittelulla voidaan usein pyrkiä hyvään lopputulokseen. Miten potentiaalisesti kroonisesti paha kansalainen sitten pitäisi luokitella? Kaikille pitäisi kuitenkin luoda puitteet muuttaa käyttäytymistä. Onko parempi vastata pahaan pahalla? Parempi varmaan olisi pyrkiä hyvään tekemättä pahuutta.

Pahan toteuttamisen este on monille estokäyttäytyminen. Mieli tekisi tehdä jotain pahaa, mutta pieni mietintätauko saa ihmisen järjen takaisin. Tässä voi vaikuttaa myös sosiaalisen hyväksynnän tarve jatkossa. Kun tekee lievästi pahuutta, niin silloin riippuu täysin pahuuden kokijoista, että miten pitkiin kostotoimenpiteisiin kokijoiden joukossa ryhdytään.

"keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Kosto ei ole oikeutettu!

Milloin kosto on oikeutettu vai onko se sitä milloinkaan?

Mielestäni kostoajatukset ovat ihmisille ominaisia, mutta ovatko kostoajatukset opittua käytöstä vai syntyvätkö kostoajatukset ilman mitään pään ulkopuolisia vaikutteita? Tietenkin kostoajattelu alkujaan syntyy siitä, että on kokenut jonkun tason vääryyttä vähintäänkin omasta mielestään.

Mikä auttaa kostoajatuksiin? Itse ajattelisin, että kostoajattelusta voi olla vaikea päästä pois, jos on henkisesti kypsymätön ihminen. Monet todellakin puhuvat oikeutetusta kostosta, mutta eikö silloin olla jo pimeydessä?

Mielestäni Mahatma Gandhin organisoima aseeton kansannousu Intiassa oli juuri sitä elämänfilosofiaa jota itse haluaisin oppia yhä. Tappaminen saattaa olla joillekin helpompaa kuin sovintotien löytyminen, josta löytyy valitettavan paljon juttua historiankirjoista. Mehän olemme onneksi järkeviä ainakin niin kauan kuin olemme rohkeita itsenäisesti ajattelevia ihmisiä.

Ehkäpä epäkohdat pitää tuoda ainoastaan julki, eikä se mielestäni ole kostamista. Puolestaan asioihin takertuminen lienee usein sukua kostoajatuksille. Lisäksi ääritapauksissa pitää luottaa valvoviin viranomaistahoihin."

Miten sitten kostoajatuksista voi päästä eroon? Kun tajuaisi, että kosto ei johda mihinkään, vaan joskus kosto johtaa toiseen kostoon jne. Paha sai palkkansa voi moni kostaja sanoa tyytyväisenä, kun toinen kokee onnettomuutta. Eikö tällöinkin ole jo hiukan päästä vinksallaan? Karman laki tai fatalistinen käsitys elämästä on tapa tietenkin selittää erilaisia ihmiskohtaloita. Kuitenkin olisin varovainen fatalistisen käsityksen omaksumisesta itsensäkin suhteen, koska syy-yhteys esimerkiksi masennustilaan ei ole pahuus. Jos kohtalo-oppi ottaa vallan, voidaan ajatella masennuksen olevan elämän tarkoitus. Kyllä yhteiskunnalta voi hakea ajattelumallien uudelleenjäsennykseen tukea tietenkin myös mielenterveydellisistä hoitopaikoista.

Helposti voisi ajatella, että pahuutta on monenlaista ja monenasteista ihmisten keskuudessa. Voiko sataprosenttisen pimeyden tason sitten saavuttaa, jos ihmisen ajatellaan olevan tällöin täydellisen haitallinen ympäristössä oleville ihmisille. Jopa Hitlerillä oli kuitenkin omat uskottunsa, joita Hitler palkitsi ruhtinaallisesti. Hitler tarvitsi suuren joukon taakseen, että hän sai armeijan liikkeelle. Hitlerin vastustajien elinajanodote saattoi tulla nollattua hyvinkin pian, jos Hitlerille uskolliset joukot tämän asian kuulivat. Onhan näitä hirmuhallintoja vielä tässäkin ajassa, josta ääriesimerkkinä on Pohjois-Korean tilanne.

Periaatteessa teoreettinen tapaus voi tulla kyseeseen ihmiselon sataprosenttisena pahuutena. Erakkona elävä pahanlaatuinen ihminen voisi olla absoluuttisesti pahuudessa kiinni ainakin ajatustasolla ja tällöin voi olla taustalla psykoottisia ajatuksia, jotka oikeanlaisella psykiatrisella hoidolla voisivat ainakin lieventyä. Entä jos on valtiotasolla erakko, niin eikö tässä ole sama riski olemassa ilman toisten valtioiden antamaa hoitoa?

Käsitys hyvästä

Perinteisesti ajateltuna lainkuuliainen kansalainen lienee hyvä. Pyrkimys tehdä hyvää tekemättä pahaa lienee jo korkeampi tavoite. Humaani ajattelu on kuitenkin selvä perusta ajattelumallille, jolla voi olla ihmisenä parempi. Etenkin erilaisuuden sietämistä ajattelen humanismin olevan. Onko uskovainen ja uskonnoton sitten samanveroisia kansalaisia vai kumpikin toistaan parempi? Ehkä kumpikin voi pitää itseään parempana, mutta kuka sen määrittää kumpi on parempi. Parempi lieneekin se osapuoli, joka toisen ihmisen omanlaisena hyväksyy. Onko elinkaarimalli sitten moraalisesti kestävämpi kuin kuolemattomuusmalli taivaspaikkoineen? Mielestäni ei ole, jos toinen ihminen on aidosti uskovainen. Teennäisyys toisaalta syö moraalia. Ehkä korkea moraali on sitä, että ihminen käyttäytyy siten kuin itsestä tuntuu hyvältä eikä siitä olisi muillekaan haittaa.

Kilpailun voittajan voi ajatella olevan parempi ihminen. Onko moraali sittenkin kilpalaji ja pääseekö myös kaikki moraalin unohtaneet kisaan? Ei ole toinen toistaan parempia ihmisiä, koska on vain ihmisiä vaikkakin erilaisia ihmisiä. Hyvyydellä kilpailu ei voi olla kovin järkevä laji, varsinkin jos vielä käyttäytyy vastoin omaa tahtoaan, teennäisesti ja muuten epäaidosti. Joku voi tehdä moraalisesta teosta numeron ja samalla haluaa tulla huomatuksi. Joku puolestaan ei sitä tee, vaikka olisi tehnyt moraalisesti aivan samankaltaisen teon. Tekojen avulla ei ihminen tule paremmaksi, mutta tekojen avulla voi auttaa muita ihmisiä tai sitten teoilla voi kalastella vähintäänkin muiden sosiaalista suosiota. Manipulaatio on yleistä ja sen keinona lienee usein hyväksi naamioitu paha. Aluksi voit pahasta asiasta saada tietynlaisen kuvan hyvältä vaikuttavalta ihmiseltä. Totuuden valjetessa huomaat, että sinua on vedätetty tai huijattu pahastikin. Luottamus voidaan siis aina pettää, vaikka hyvät ihmiset eivät omasta mielestä petä ilmeisesti neuroottisina yksilöinä ikinä toisten luottamusta.

"24. heinäkuuta 2008 10:35

Parasta manipulointi on silloin, kun sitä ei edes itse tiedosta."

-Kuntoutujan tie s. 426

Sosiaalisissa tilanteissa on yleistä myös käyttäytyä tietynlaisen roolin mukaan tilanteiden mukaan. Onko tämä sitten hyvää ihmisyyttä? Roolissa voi olla oppilas, jolloin kunnioittaa opettajaa. Tällöin rooli on mielestäni paikallaan, koska ei opetuksesta mitään tulisi, jos oppilas pitää opettajaa itseään kyseisessä opetusasiassa pätevämpänä ja siten parempana.

Parasta voisi olla ihmisen kannalta suhteuttaa itsensä realistisesti muiden joukkoon, mutta tämä voi olla kovin hankalaa useammasta syystä johtuen. Syitä voivat olla ainakin seuraavat asiat: sosiaalisen palautteen puute ja sosiaalisen palautteen virheellisyys.

"lauantai 7. huhtikuuta 2012

Ihmiselon mysteerejä: ihmisen itsensä suhde muihin ihmisiin

Miten nähdä itsensä muiden joukossa mietityttää varmaan monia muitakin ihmisiä kuin minua. Yksi lähtökohta voisi olla tässä tarkastelussa sosiaalisen statuksen tai ansiotason vertaaminen muiden ihmisten vastaaviin asioihin. Toki vertailua voi käydä myös monin muunlaisinkin seikoin. Joillakin voi ainakin vaikuttaa olevan esimerkiksi suurempi läheisverkosto kuin toisilla. Jotkut osaavat mielestäni paremmin ilmaista itseään taiteellisesti kuin meikäläinen.

Ehkä suurin ongelma itsensä suhteuttamisessa toisten joukkoon on siinä, että täysin realistiseen käsitykseen tuskin pääsee muuta kuin vahingossa, koska joukossa on aina niitä jotka kyseenalaistavat tietynlaiset itsearvioinnit. Masentuneena näkee itsensä varsin usein melko mitättömänä suhteessa muihin ihmisiin, kun taas suuruusharhoissa näkee itsensä merkittävästi muita parempana, vaikka totuus on jotain masennuksen ja suuruusharhojen väliltä. Voihan joku tietää olevansa suuri jollakin elämän osa-alueella, vaikka muut eivät sitä tunnusta, mutta tällöin on kyse poikkeuksellisista ihmisistä, jotka kulkevat tavallaan aikalaisiaan edellä.

Itsetunto puolestaan koostuu monesti käsittääkseni siitä, että tuntee olevansa hyvä jossain tai edes riittävän hyvä. Paras keino ruokkia itsetunnon kasvua lienee positiivinen mutta silti realistinen palaute. Rakentava kritiikki on toisaalta sellaista, että se ei välttämättä ruoki itsetuntoa, mutta se auttaa näkemään itsensä paremmin suhteessa muihin kanssaihmisiin. En kannata missään nimessä katteetonta kehumistakaan, koska se saattaa saada vääristyneesti itsetuntoisen ihmisen entistä enemmän harhapoluille.

Omaa suhdetta muihin ihmisiin harva jaksaa syvällisemmin kokemukseni mukaan miettiä, vaikka kaikki sitä kai joskus miettivät, vaikka sen ehkä kieltävätkin."

Auttaminen on varmasti useimmiten ihan aitoa. Kuitenkin jopa auttaja voi kokea houkutuksen ja ottaa kunnian itselleen. Kunniakaan ei kaikille riitä, vaan joitakin voi kiinnostaa autettavan perintö niin paljon, että autettavalta saatetaan odottaa taloudellista hyötyä.

Aidoin humanismi on myös aidoin hyveellisyys. Humanismi hyväksyy ihmiset sellaisina kuin olemme eikä meidän tarvitse silloin erikseen selittää mitään olemattomia tai saati kiistää itseltämme olemassaolo. Ihmisyyden erilaiset ilmenemismuodot ovat rikkautta, vaikka joskus hyvänä pysyminen voi olla vaikeaa, kun kohtaa pahuuden henkilökohtaisesti.

Hyvän synkronointi pahan kanssa

Tässä kirjan luvussa pohdin hyvän ja pahan vuorovaikutusta toistensa suhteen.

Voi ajatella että esimerkiksi ihmisten sivistäminen on pelkästään hyvyyttä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole aivan tosiasia tai sivistyksen hyvänlaatuisuus riippuu vahvasti siitä miten sivistys määritellään. Sivistystä voisi olla hyveellisimmillään humaanin ihmiskäsityksen omaksuminen, eikä niinkään akateeminen usein vahvasti omista henkilökohtaisista tarkoitusperistä liikkeelle lähtenyt tarve sivistyä. Toki akateeminen henkilö voi olla joskus myös humaanin ihmiskäsityksen omaava henkilö. Humaani ihmiskäsitys pitää nähdäkseni kaikkia ihmisiä samanarvoisina joskin yksilöllisinä ihmisinä. Kouluttautunut henkilö voi kokea omaa paremmuuttaan toisiin nähden, joka on ymmärrettävää mutta ajatus on tällöin tasa-arvoista humaania ajattelua vastaan. Sivistyksen saavuttamiseen ei tarvitse akateemisia tutkintoja, vaan oleellisempaa on ihmisen suhtautuminen muihin ihmisiin. Erilaisuutta on opittava sietämään, koska itse en ainakaan usko siihen että erilaisuuden sietäminen olisi ihmisellä luontaisena esiintyvä ominaisuus.

Mistä sitten voi tietää onko riittävän humaani ihminen, jotta voi sellaisena itseään pitää. Riittävä sivistystaso humaanilla ihmisellä on silloin, kun tiedostaa omien tarkoitus-periensä olemassaolon ja oman motivaatio-rakenteensa melko tarkkaan. Realismiahan se lienee, että kaikilla ihmisillä on omat tarkoitusperät elämässään vaikka ei niitä toisi julki. Tarkoitusperiä on sitten lähinnä kahdenlaisia joko hyviä tai pahoja. Joskus nämä tarkoitusperät voivat myös kääntyä ihmistä itseään vastaan, jos on kyseessä esimerkiksi vaikea masennuspohjainen oireilu. Suhteeton syyllisyydentunto masennustilassa on juuri se tunne jota tässä yhteydessä tarkoitan. Masentuneena ihminen voi ajatella olevansa kaikin puolin epäkelpo, vaikka ei tällainen ihminen olisikaan. Joskus harhaisessa psykoosissa voi tulla mieleen ajatukset, joiden mukaan olisi parempi kuolla, jotta muiden elämä kohentuu. Jos jotain hyvää tällaisista ajatuksista on haettava, niin ehkä suhteettomista syyllisyydentunteista selviytynyt ihminen voi laajentaa ymmärrystä ihmisyydestä.

Onko ihminen sitten todellakin omien kokemusten ja ympäristön vaikutusten summa? Kokemus voi olla myös jokin kyseenalainen teko toista ihmistä kohtaan. Useimmilla ihmisillä myötätunto muita kohtaan on kunnossa, jolloin voi kokea syyllisyyttä ja lievimmillään häpeää kyseenalaisista tekojen seurauksena. Ihmisen henkilöhistoriasta voi tehdä päätelmiä tämän hetken käyttäytymisen suhteen, vaikka täsmälliset syy-yhteydet voivatkin jäädä pimentoon.

Voiko lähtökohdiltaan paha ihminen sitten tiedostaa pahuutensa itse? Uskoisin että voi tiedostaa ja tällöin toipuminen parempaan elämään lienee erityisen mahdollista. Vapauttava tieto kaikille itsensä pahoiksi tunteville ihmiselle on tieto, jonka mukaan ihminen on pahaan taipuvainen mutta yleensä hyvään pyrkivä.

Ihmissuhteet ovat ihmiselle hyvinvointia edesauttava tekijä. Ennen vakavampien sosiaalisten suhteiden solmimista on kuitenkin hyvä, että pitää ja arvostaa itseään omanlaisena ihmisenä yksilöllisen kasvuympäristön ja kokemusten myötä. Ihmissuhde lienee usein tasan yhtä vahva kuin sen molempiin suuntiin kulkeva ymmärrys toista ihmistä kohtaan. Ystävyyssuhde voi toimia, jos molemmat tuovat jotain pöytään eikä toinen vain ole tyhjentämässä pöytää. Ystävä on myös parhaimmillaan sosiaalinen peili, johon voi turvallisesti peilata minuuttansa ettei se herätä toisessa ennalta odottamattomia reaktioita.

"maanantai 5. maaliskuuta 2012

Ihmisen kategorisointi on helppoa!

Eikö olekin helppoa vetää johtopäätökset sellaisesta ihmissuhteesta, joka ei ole toiminut täydellisesti oikeastaan ikinä. Tällöin on helppoa lytätä toinen ihminen alimpaan tulipätsiin, vaikka lytätyn ihmisen arvo lyttääjän nähden olisi annettujen näyttöjen perusteella paljon merkittävämpi kuin moni haluaa nähdä, koska vain negatiiviset kokemukset lytätystä hallitsevat keskustelua.

Suomalainen on niin kauan hyvä, kunnes joku kävelee hänen ylitseen, jolloin suomalainen siirtyy yhteen paraatilajeistansa siis pitkävihaisuuteen. Antamalla anteeksi ja joskus anteeksipyytäen säilyvät suhteet ihmisiin parempina, koska kaikille niitä kämmejä tai virheellisiä käyttäytymismalleja elämässä aina sattuu. Ei viisaus ole kaukana, jos tajuaa että jokaisessa ihmisessä on hyvä ja paha, mutta kaikki eivät edellistä tiedosta.

On myös paljon lähinnä toisen menestyksestä ja jopa oppineisuudesta vaivautunutta ilmapiiriä Suomessa joskus havaittavissa. Eivät kaikki pärjää ikinä missään siten kuin haluaisivat, mikä johtaa ehkä joskus epätoivoisiin ajatuksiin. Ei elämä olekaan kilpakenttä, koska jokainen pääsee maaliin aikanaan. Se mitä tapahtuu elämän ja kuoleman välillä riippuu paljolti yhteiskunnasta jossa elämme, mutta myös aina sen pitäisi olla myös jossain määrin kiinni yksilöllisistä ominaisuuksistamme. Organisaatio, jossa kukin toimii, ei ole mielestäni niin tärkeää kuin se, että erilaisten yksilöiden kesken suvaitaan myös erilaisuutta.

Toimiiko muuten mikään ihmissuhde ikinä täydellisesti? Ehkä ajoittain, mutta ei riittävän pitkällä tähtäimellä ikinä, sillä vaikka kaikkien mielen perusvointi pysyykin hyvänä, niin silti mielialat saattavat vaihdella. Elämän haaste on mielestäni osin siinä, miten kohdata huonot päivät, varsinkin jos ne itse tiedostaa hyvin."

Sosiaalisuuden merkittävä este ihmisten välillä on luottamusongelma toiseen ihmiseen tai ihmisiin. Käsitykseni mukaan on parempi ennemminkin luottaa toiseen ihmiseen kuin epäillä kaikkia ympärillä olevia ihmisiä. Luottamuksen puolesta puhuu varmaankin aiemmat kokemukset sosiaalisista suhteista. Tietenkin järki-ihminen jättänee pienen varauksen myös sille että luottamus toisen ihmisen taholta petetään. Joskus luottamusta voidaan väärinkäyttää omien asioiden ajamiseen. On myös jopa selvän ja konkreettisen hyödyntavoittelijoita toisten ihmisten kustannuksella, jolloin hyväksikäytetyn pitäisi olla sen verran viisas, että huomaa tämän ja puuttuu siihen tai katsoo sitten vain läpi sormien. Toki on myös ihmisiä, jotka voivat vahingossakin hyötyä toisista ihmisistä. Sanoohan vanha suomalainen sananlasku: "rehellisyys maan perii."

On vaikea hinnoitella tietenkin rehdin ystävyyden merkitystä, jos siitä alkaa tuntea kiitollisuutta. Kiitollisuudentunne puolestaan on tietynlaisilla ihmisillä ehkä jopa riesakin, kun tuntee tarpeen hyvittää toisen hyvät teot, ettei jäisi vain vahingossakaan velkaa. Hyviä tekoja on vaikea hinnoitella, koska joskus hyvät teot voivat olla jopa ihmiselämän jatkuvuuden perusta. Toisaalta tarvitseeko loppuikä kiitellä toista ihmistä, jos on kokenut toisesta merkittävän hyödyn itsensä kannalta. Ystävyyden hintaa tosiaan ei voine määrittää, koska ystävää ei vakuuta pelkällä rahalla. Paremminkin asia lienee niin, että jos on huomattavan paljon omaisuutta, niin ei enää tiedä ketkä roikkuvat kintuissa rahan vuoksi ja ketkä ovat aidosti ystäviä.

Hierarkiassa moni haluaa kuitenkin ylemmäksi, jonka vuoksi moni korkea-arvoinen ystävä voi olla tärkeä jos aikoo saada esimerkiksi korkeamman aseman yhteiskuntamme sosiaalisessa hierarkiassa.

Miten sitten käy, kun huomaakin tulleensa huijatuksi ainakin näennäisesti läheiseltä vaikuttaneessa ihmissuhteessa. Onko parempi vain hyväksyä tilanne osana ihmiselämän monimuotoisuutta. Voihan sitä kääntyä itsekin samanlaiselle pimeämmälle tielle ja valita kostotoimenpiteet, kun on kokenut vääryyttä toisen ihmisen taholta. Ihminen jäänee kuitenkin hyvin läheisissäkin ihmissuhteissa osittain arvoitukselliseksi ainakin omanlaatuisten ajatusprosessien johdosta.

Parisuhteen rakkaus voidaan myös käsittää usein väärin. Toinen voi uskoa toisen muuttuvan, jos vielä jaksaa muutaman vuoden olla suhteessa. Kuitenkin tämä voi olla väärä uskomus, etenkin jos toinen osapuoli parisuhteessa on erityisen omistushaluinen.

"Luonnehäiriö vai vain paha ihminen?

Minulla on sellainen käsitys monesta pahemman luokan luonnehäiriöisestä, että luonnehäiriö on vain tekosyy ihmisen pahuudelle. Myös niin sanotun luonnehäiriöisen läheiset usein selittävät aina asiat parhain päin, vaikka turpiin tulisikin vähän väliä. Läheiset ovatkin sokeita ihmisen todellisen pahuuden edessä, jolloin etsitään syytä jostain kuvitellusta diagnoosista. Esimerkkinä voin kertoa naisesta, joka hakee apua luonnehäiriöiselle aviomiehelle. Naiselle saattaa olla helpotus kuulla psykiatrian ammattilaisen mielipide mahdollisesta diagnoosista, mutta nainen jää edelleen sokeaksi tilanteen suhteen. Nainen voi ajatella, että kun hän vain tarpeeksi rakastaa niin mies vapautuu luonnehäiriön kirouksesta. Todellisuudessa nainen voi saada turpiin vielä noin viisi vuotta ennen kuin osaa luovuttaa ja hakea tukea eropäätökselle. Joskus voi tilanne helpottua vasta, kunnes luonnehäiriöinen mies jättää naisen. Vielä vuosienkin kuluttua suhteesta nainen ei välttämättä näe luonnehäiriöisen ex-miehen todellista pahuutta. Nainen selittää edelleen miehen käytöksen diagnoosilla, jonka voi parantaa rakkaudella. Nainen käy tukiyhdistyksissä kertomassa ex-miehen diagnoosista. Saattaa olla, että tällöin nainen yhä kertoo ex-miehen olleen ihana mies ilman diagnoosiaan, vaikka kyse onkin ollut vain ihmisen pahuudesta vai onko? Mitä ajatuksia keskustelunavaukseni herätti?"

Kuntoutujan tie s. 364-365

Rakkaus voi olla henkilöpalvontaa tai sitten se voi olla kokonaisvaltainen tila, jossa ymmärretään ihmiselon pitävän sisällään kaikilla sekä pimeyttä ja valoa, mutta näiden suhde riippuu sitten enemmänkin havainnoijasta.

Pelaaminen – paras voittakoot?

Pelaamiseksi määritän seuraavat elämän osa-alueet joko suoraan tai epäsuorasti:

1. Urheilu ja kaikki muu sen kaltainen kilpailu eri ihmisten välillä.

2. Koulujen sisällä on kilpailua, jonka jono määritetään oppilaiden arvosanojen perusteella.

3. Uhkapelaaminen.

4. Kaikki toiminnat joissa ihmisiä asetetaan eriarvoiseen asemaan.

Onko mielekästä asettaa ihmisiä milloinkaan jonoon vai olisiko parempi kasvattaa ihmisiä ennemminkin arvostamaan ihmiselon erilaisuutta?

Ammattimaisella urheilulla on ehkä jalot pyrkimykset, mutta silti urheilulla on monia varjopuolia, kuten esimerkiksi kansallismielisyyden nousu. Esimerkkinä edellisestä pitää mainita, että jo Adolf Hitler oli isäntänä valtaan noustuaan kesäolympialaisille ennen suurempien sotatoimien aloittamista Berliinissä vuonna 1936.

Urheilussa ei kaihdeta käyttää kaikkia keinoja menestyksen perustaksi. On ehkä naiivi näkökulma väittää, että eikö rahan, maineen ja kunnian eteen ihminen ole valmis tekemään paitsi paljon työtä, mutta käyttämään myös mahdollisia kyseenalaisiakin keinoja menestyäkseen. Sosiaaliset taidot ovat kysyttyjä monessa urheilulajissa, jotta saa edes taloudellisen tuen valmentautumiselle. En jaksa uskoa, että huippu-urheilijat nousevat aina omin jaloin huipulle, vaan kyllä heitä autetaan päämäärään saavuttamisessa varsin laajalla sosiaalisella pelikentällä.

Urheilu on paitsi viihdettä yleisölle, niin se on myös ihmisen suorituskyvyn testipaikka olympiahengen mukaisesti: nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

"Mikä todella on urheilua?

9.2.2013 19:21

Olympialaisten motto kuuluu seuraavasti: nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

Nyt kysyn olisiko olympiakisojen mottoa tarpeen hieman korjata? Perinteisessä mielessä olympialaisista jäisivät kaikki arvostelulajit ja tarkkuuslajit pois. Mielestäni olympialaisten lajivalikoima on jo muutenkin liian suuri, koska on olemassa ns. marginaalisia olympialajeja kuten jääkiekko, jonka mitalimaat ovat pitkälle tiedossa jo ennen itse kisoja. Olympialaisten periaate voisi olla lajeille se, että kyseistä lajia harrastetaan ainakin neljänneksessä olympialaisiin osallistuvista maailman valtioissa. Tämän verran alkuun olympialaisista, mutta mikä sitten todella on urheilua?

Onko shakki urheilua? Onko tanssiminen urheilua? Onko kortinpeluu urheilua? Onko kirjoittaminen urheilua? Ovatko ns. välinelajit ollenkaan urheilua?

Taitolajit ovat mielestäni urheilua kuten shakki ja shakin pitäisi olla olympialaji, ja olympialaisten mottoa tulisi laajentaa sanalla taidokkaammin. Tanssiminen perustuu puhtaaseen makuarviointiin, eikä sitä voi pitää urheiluna. Kortinpeluussa ns. tuuri ratkaisee usein voittajan jo jaetuista korteista lähtien eli kyseessä ei välttämättä ole erityistä taitoa vaativa suoritus. Kirjoittaminen perustuu täysin makutulkintaan, vaikka oikeinkirjoitus vaatiikin jo hieman taitoa.

Välinelajit eivät ole urheilua, joissa ohjastetaan esimerkiksi hevosta, vaan kyseessä on eläinavusteinen suoritus. Samoin voisi ajatella moottoriurheilusta, jossa esimerkiksi auton tekniset ominaisuudet ratkaisevat usein voittajan eikä pelkkä kuskin taidokkuus.

Yhteenvetona väitän, että urheilua ei pitäisi olla mikään muu kuin sellainen suorittaminen, joka ei jätä liian tulkinnallista tilannetta voittajasta. Hiihto voi olla vaikea laji, koska suksien kuljettaminen ladulla on myös pitkälti tekninen laji sikäli kun suksen ominaisuudet ja voitelu ratkaisee. Ehkä olenkin sitten armollisempi, että ulkoisten suorittajasta riippumattomien osatekijöiden summa ei saa olla liian merkittävä, mutta tämä on jo hyvin filosofinen kysymys että miten tämä ulkoisten tekijöiden summa määritetään?"

- https://hermiitti.vapaavuoro.uusisuomi.fi/

Suomalaisesta koulumaailmasta on oikeastaan lyhyt matka urheiluun ja päinvastoin.

Suorituslaitos oppivelvollisuuden muodossa eli peruskoulu alkaa Suomessa esikoululla kuuden vuoden iässä. Peruskoulussa saa peruskansalaisvalmiudet ja mahdollisesti hyvän päättötodistuksen, jolla voi hakea jatkokoulutuspaikkaa. Peruskoulu arvioi oppisuoritukset asteikolla 4-10, mutta onko tämä suoritusarviointi aivan paikallaan? Vai pitäisikö kiinnittää yläasteellakin enemmän huomiota oppilaan niihin ominaisuuksiin, joiden avulla oppilas voisi olla mahdollisimman suureksi hyödyksi osana yhteiskuntaa. Peruskoululla on aikaa tällä hetkellä yhdeksän vuotta aikaa löytää oppilaalle suunta elämään, niin mistähän mahtaa johtua että monen suunta on täysin hukassa vielä yhdeksännen luokan jälkeen. Toki vanhempien vastuu on myös olemassa. Ja voi hyvinkin olla idealistinen kuva, että kaikille peruskoulun päättäville löytyy paras mahdollinen reitti edetä elämässä osana yhteiskuntaa. Kilpailu sopii ehkä urheiluun, mutta kilpasuoritus ei ole todellista oppimista, vaan oppiminen on oivaltamista ja opitun soveltamista käytäntöön

Peleissä hyvät pelaavat paremmuudesta. Missä sitten ovat huonot pelaajat? Katsomossa kai sitten.

Uhkapelaaminen on pelaamista jolla on vain henkilökohtainen tarkoitusperä. Tällöin ei pelata muita vastaan ja vaan itsensä puolesta, vaikka todennäköisintä on hävitä panos. Onko sellainen ihminen sitten parempi, joka ei pelaa uhkapelejä? Voihan siinä rahaa säästyä, mutta moraalin mittarina voi olla melko huono pitää uhkapelin välttämistä.

Kuitenkin pelaaminen voi olla parhaimmillaan yhdistävä tekijä ihmisten välillä sosiaalisessa mielessä.

Sosiaalisuus itsessään voidaan nähdä pelinä joissakin tapauksissa, kun kilpaillaan esimerkiksi parinmuodostustilanteissa.

Sosiaalisessa ympäristössä ei ole aina merkitystä mitä asia koskee, vaan sitä miten asia esitetään. Sosiaalinen hyväksyntä on tärkeä osa elämää, vaikka sen taustalla voi ollakin hieman pelailun makua.

Lainsäädäntö

Lain tulkinta oikeusistuimessa määrää tuomion lainrikkojalle muille ihmisille haitallisesta käyttäytymisestä.

Voiko olla kansalaisia, jotka osaavat käyttäytyä ilman lakikirjaa. Entä voiko olla kansalaisia jotka noudattavat lakia jopa neuroottisen pakkomielteisesti. Eikö ihmisen pitäisi hyväksyä oma mahdollisuus erehtyä joskus.

Itse en halua uskoa, että keskeisin syy suomalaisten hyvään käyttäytymiseen on rangaistuksenpelko, eikä se sitä varmaan olekaan.

Voiko käsitys omasta paremmuudesta kansalaisena olla joskus myös sitä, että luulee olevansa lainkuuliaisempi kuin naapuri, vaikka naapuri olisi yhtä lainkuuliainen.

Lain rajojen testaajiakin on ehkä oltava, jotta voidaan kehittää lainsäädäntöä entistä paremmaksi. Onneksi lainsäädäntö Suomessa ei kuitenkaan suosi vahvimman lakia ainakaan suoraan, vaan Suomen laki turvaa kansalaisten oikeudet ja yhdenveroisen kohtelun ainakin tavoitteellisesti.

"maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vahvimman laki olisi seurausta anarkiaan vajoamisesta

Tasa-arvoinen ja sikäli yhdenvertainen kansalaisten kohtelu on myrkkyä anarkismin kannattajille, jotka käsittääkseni haluavat yhteiskunnasta sekasortoisen, jolloin vääjäämättä vahvimman laki olisi määräävässä asemassa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kuitenkin Suomi on demokraattinen oikeusvaltio, jonka yksi tae pitäisi olla kansalaisten yhdenvertainen kohtelu Suomen lain ja siten oikeuden edessä.

Tietenkin on hurskastelua väittää, että eikö Suomessa tällä hetkelläkin tietyt ulkoiset seikat vaikuta ihmisten erilaiseen kohteluun erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Lähinnä mieleeni tulee kovanaaman kaltainen ulkokuori, jolloin se yleensä rauhoittaa, pelottaa tai provosoi muita kansalaisia. Miksi jotkut sitten haluavat pelotella muita kansalaisia kovistelulla? Voisiko taustalla olla kyseisten kovanaamojen kaipuu anarkistista yhteiskuntaa kohti, jossa vahvimman laki määrää lähes kaiken.

Kovikseksi voi tulla mielestäni oikeastaan kuka vain vaikkakin yleensä mieskansalainen, koska fyysinen suorituskyky lienee lähes poikkeuksetta helpommin miehillä kohennettavissa. Uskottavuutta saanee lisää, kun hankkii tappelukokemuksia ja mahdollisesti aseenkantoluvan, jos sitä sitten edes saa. Fyysisen suorituskyvyn lisääminen on helppoa, mutta sitkeyttä ja hyviä geneettisiä ominaisuuksia se vaatii. Toisaalta ihmisen ikääntyminen vie ennen pitkää ihmisen niin raihnaiseksi että kovallakaan treenillä tuskin kannattaa nakkikioskille lähteä tappelemaan.

Jotta ihmiset eivät vajoa oman maailmansa anarkiaan, niin siksi tarvitaan mahdollisimman toimiva yhteiskunta ja valpas lain noudattamista valvova viranomainen – poliisi. Mitä enemmän sitten mahdolliset kovistelijat laitetaan syyniin, sitä paremmin saadaan yhteiskuntamme toimivaksi. Parasta tietenkin olisi, jos kovistelijoita ei tulisikaan keskuuteemme niin paljon kuin lehdistön jutut joskus antavat ymmärtää.

Tietenkin kyseessä on myös sensaationälkäisen median vastuu, koska lehdistö revittää juttuja vailla tolkkua, koska kansalaisten provosoinnilla ja pelkotilojen lietsonnalla myydään lehtiä ehkä paljon enemmän kuin lempeämmillä aihekokonaisuuksilla, mutta onko tällöin vika lehden tilaajassa ja ostajassa?"

Tuomioistuimeen eivät välttämättä kaikki pimeydessä ajatusten osalta olevat kansalaiset ikinä edes joudu. Kuitenkin vapaudenmenetysrangaistus vankilassa seuraa aina, kun rikokset ovat sen verran vakavia. Kuitenkin pitkistä tuomioista voi palata arkeen, koska Suomessa on anteeksiantava yhteiskuntajärjestelmä.

Tämän anteeksiannon myötä ei tietenkään maine parane murhaajalla kuin ehkä tietynlaisissa piireissä, mutta suomalainen yhteiskunta luottaa nähdäkseni vapautuviin vankeihin. Ei sitä ehkä moni vanki näkisi vapaata elämää enää ollenkaan, jos heillä ei olisi toivoa elää osana yhteiskuntaamme myös vankeustuomion jälkeen.

"perjantai 29. huhtikuuta 2011

Yhteiskunnan vastuu kansalaisista

Missä menee rajat jolloin yksilönvapautta aletaan yhteiskuntarauhan vuoksi rajoittaa? Yhteiskunnan vastuu kansalaisista on hyvinvointivaltiossa myös silloin oleellinen asia, kun kansalaiset eivät pärjää omillaan.

Yksilönvapauden sanelee Suomessa paljolti Suomen laki ja sen tulkinta mahdollisesti aina korkeimman oikeuden päätöksen mukaan. Tietenkin lakien noudattamista valvova viranomainen eli lähinnä poliisi on yhteiskunnassamme avainasemassa prosessissa, jossa harkitaan mahdollista oikeuskäsittelyä jo tapahtuneen lainrikkomuksen seurauksena. Yksilönvapautta rajoittaakin käsittääkseni lähinnä oikeuslaitoksen asettamat rangaistukset joidenkin kansalaisten kohdalla, mutta ei tietenkään kaikkien. Suurin osa kansalaisista tuskin haluaa muutenkaan käräjäoikeuteen omaehtoisesti.

Oikeudenkäynnin ja syylliseksi toteamisen jälkeen raskain rangaistus Suomessa on tietenkin vankilatuomio. Vankeinhoito on tärkeä osa hyvinvointivaltiota, koska vankilaolosuhde voi parhaimmillaan saada rikollisenkin mielen järkiin ja käyttäytymään jatkossa lainkuuliaisesti. Joskus on käynyt mielessäni kyllä sekin, että pitäisikö jotkut kansalaiset laittaa lopuksi ikää vankilaan lusimaan, mutta se ei taida olla käytännössä mahdollista, koska elinkautisen rangaistuksen kesto Suomessa lienee maksimissaan noin 15 vuotta. Yhteiskunnassamme siis on jatkossakin vaarallisia ihmisiä keskuudessamme, mutta tuohon vaarallisuuden lieventämiseen auttaisi varmaan se, että kaikista kansalaisista pidettäisiin huolta vauvasta vanhuusikään tai kuolemaan asti niin sosiaalisesti kuin terveydellisesti. Selvennykseksi totean, että olen sitä mieltä, että kaikki mahdollisesti vaaralliset kansalaiset eivät lusi ikinä yhtään päivää."

Markkinatalous – tavoite saada ihmiset tekemään hyvää?

Markkinatalous voi toimia hyvin, jos sillä olisi selvät reunaehdot.

Veronkiertäjät ovat yhteiskunnan vihollisia, sikäli että vallitsevaa veronlainsäädäntöä kierretään. Toisaalta olisiko yhteiskunnan aika muuttua siihen suuntaan että verotusta selkiytettäisiin ja yksinkertaistettaisiin. Mistä sitten verotusvara markkinataloudessa syntyy? Onko parempi kansalainen niin sanotusti suoraan tuottavissa töissä esimerkiksi vientiteollisuudessa?

"perjantai 21. maaliskuuta 2014

Suomen huoltosuhde kasvanut vuositilaston mukaan

"Vuonna 2012 sataa työssäkäyvää kohden oli 132 ei-työssäkäyvää henkilöä. "

-https://www.findikaattori.fi/fi/32

Kuka sitten elättää kenet on osittain myös talousfilosofinen kysymys. Elättääkö eläkeläinen itsensä vasta sitten jos on koko ikänsä maksanut tel-maksua palkastaan? Elättääkö teollisuuden vai kunnan työntekijä eläkeläistä?

Vientiteollisuuden saarnamiehet sanovat, että vientiteollisuus synnyttää yhteiskunnallisen maksuvaran köyhille. Voi olla perustellusti toistakin mieltä. Eikö ihmisoikeuksien ja Suomen perustuslain mukaan jokaisella Suomen kansalaisella ole lain suomat perusoikeudet?

Ei kukaan elätä ketään, vaan yhteiskunta elättää meidät kaikki!"

Markkinatalous ei pyri suuressa mittakaavassa saamaan kaikkia kansalaisia ostovoiman suhteen tyytyväisiksi. Onhan jo vanhoissa kirjoissa sanottu: "köyhät meillä on aina keskuudessamme." Ostovoiman potentiaalinen suhteeton kasvupotentiaali rikkaimmilla ei ole kuitenkaan yhteis-kunnallisen kokonaishyvinvointimallin

mukaista, joten liekö tässä vahva pimeys takana kun puhutaan ahneimmista kansalaisista.

"torstai 1. marraskuuta 2012

Ahneus ei ole aivan tervettä saati järkevästi kannustavaa

Ahneus on tavallisella kansalaisella kai monesti sitä että himoitaan parempaa elintasoa, mutta onko tuollainen ajattelu kansankuntamme kannalta tärkeää? Ehkä on johonkin pisteeseen asti, koska korkeampi elintaso kannustaa lähes kaikkia ponnistelemaan oman elintasonsa eteen. Toisaalta ihanne voisi olla, jos löytyisi kohtuullisuuden linja, jonka seurauksena kapitalistejakin olisi, mutta silti köyhimpien ostovoima olisi jossain suhteessa mediaaniansiotasoon.

Häikäilemättömän ahneus on diagnostisesti varmasti lähellä psykopatiaa, jonka johdosta ahne saattaa tehdä mitä vain jotta saa paremman elintason muista ihmisistä piittaamatta. Paljon kyllä vannotaan eettisesti kestävän kehityksen mukaisen sijoittamisen nimeen, mutta kuinka moni suurkapitalisti oikeasti täyttää eettisen normiston, jos sellainen luotaisiin.

Miljoona on jo perstaskussa, mutta toinen pitää saada on usein joko pelkkää talouspeliä tai ahneutta ja joskus kumpaakin. Kohtuullisuudentajun iskoistaminen kansalaisten tajuntaan on ainoa keino saavuttaa ihmiskuntana korkeampi tietoisuuden taso, jolloin kaikkia ihmisiä pääsääntöisesti kunnioitetaan, ellei sitten kärsitä mielenhäiriötiloista. Ahneus tappaa lopulta lähes kaiken jos sille annetaan valta ja varsinkin muista ihmisistä välittämisen. Sanon aina ei sairaalloiselle ahneudelle ja kyllä kannustamiselle, vaikka joskus maailmassa ei ehkä pärjää ilman ahneutta ainakaan taloudellisessa mielessä."

Kohtuus tosiaan riittää pitkälle ja se on nähdäkseni myös eettisesti kestävin ansaintalogiikka. Toisaalta voi väittää, ettei ihminen motivoidu ellei saa työstään merkittävää ostovoimahyvitystä rahan muodossa. Kuitenkin työelämässä on monenlaisia toimijoita, joista kaikki eivät saa edes rahaa tai edes täyttä kulukorvausta tekemästään työstä. Tällöin työ katsotaan usein yleishyödylliseksi vapaaehtoistyöksi. Miten kestävää eettisesti on sitten pitää köyhiä ihmisiä vapaaehtoistyössä, josta ei saa välttämättä edes kulukorvausta.

"torstai 7. helmikuuta 2013

Työtätekeviä on lähinnä kolmenlaisia

Työtätekeviä on lähinnä kolmenlaisia kansalaisia: fyysistä työtätekeviä, aivotyötä tekeviä ja näiden kahden työmuodon risteytystä.

Toisaalta markkinatalous määrittää työn lähinnä kykynä elättää itsensä työpalkan muodossa. Saako kaikesta työstä sitten palkkaa? Ei työstä saa palkkaa, mikäli markkinat eivät näe kyseisellä työllä liiketaloudellista liikevaihtoa kasvattavaa merkitystä tai yhteiskunnallisesti työtä ei nähdä yhteiskunnallisesti tärkeäksi.

Olen kaikenlaisen työnteon kannalla itse ja ihmettelen, että miksi yhteiskunnassamme on linja se, että yhteiskunnallisen työntekijät usein ovat omaa talouttaan ajatellen negatiivismerkkisissä talkoissa. Kannustaako tällainen yhteiskunta-poliittinen linja ketään mihinkään, jos markkinataloudessa yksi keskeinen motivointikeino on leveämpi toimeentulotaso.

Mitä jos kaikki vapaaehtoiset työntekijät kaikkialla yhteiskunnassa jättäisivät työt tekemättä? Miksi usein kaikista köyhimmät kansalaiset joutuvat auttamaan toinen toistaan palkatta, mutta työelämässä menestyneet voivat ostaa palvelut sieltä mistä haluavat.

Järkitoimintaan ja yhteiskunnallista hyvinvointia luoviin toimintoihin saa ruikuttaa Raha-automaattiyhdistyksen tukia, vaikka tämä on mielestäni eettisesti hieman kyseenalaista vai onko kolmannen sektorin työ sittenkin harrastuspiiriä, vaikka kolmannen sektorin eli lähinnä yhdistyspohjaisen toiminnan oletetaan ilmeisesti hoitavan lähes kaikki jopa kansanterveydelliset kysymykset melkein talkoopohjalta.

Nimimerkki satoja tunteja vuodessa ja KTA 0 euroa"

Markkinataloudessa on paljon korjattavaa juuri eettisessä mielessä. Ei voi olla kestävän kehityksen mukaista sekään että kuluttamisesta tehdään itsetarkoitus. Tärkeämpää olisi saada kaikkien kansalaisten peruselinolot kuntoon, jonka jälkeen kansalaiset voivat toteuttaa vapautuneemmin itseään yhteisen hyvän eteen. Maslowin tarvehierarkia pitänee ainakin peruselinolosuhteiden kannalta paikkansa.

Ostovoiman lisääntyessä merkittävästi, niin monelle voi silti nälkä kasvaa. En jaksa itse uskoa, että ostovoima olisi syvintä ihmisyyttä, vaan ennemminkin se on kovin pintapuolista ihmisyyttä. Onko ostovoiman perässä laukkaava ihmisyyden laji sitten moraalisesti ihmisyyden harmaalla alueella? Tämä on mielestäni päivän kirkas asia, että kyseinen ihmisryhmä on eettisesti vähintään harmaalla alueella tai joissain tapauksissa pimeämmässäkin. Ei ihmisen moraali katso tulotasoa. Usein voi olla jopa niin, että köyhä turvautuu juuri toisen köyhän apuun, koska rikkaammilta ei monesti apua heru. Tämä johtunee paljolti luokkaeroista ja ymmärryseroista kahden erilaisen tuloryhmän välillä. Sanoihan presidentti Mauno Koivistokin joskus, kun kaveri oli pyytänyt rahaa lainaan, että "maksatko koron kanssa?"

Korkopolitiikalla ja isoilla kansantaloudellisilla mittareilla selitetään tänä päivänä köyhien ostovoiman kohentamisen esteet.

"sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Velkainen valtiontalous on riistäjäporvarin unelma

Valtion velkaantuminen on merkittävä keino tehdä politiikkaa, kun velkaantumiskehitykseen yritetään puuttua, niin köyhiin nämä säästöt yritetään riistoporvareiden puheissa suunnata.

Valtionvelka ei ole kuitenkaan keskeinen ongelma, jos ajattelee muidenkin valtioiden velkaantumista. Toki suomalaisten valtiossa halutaan pitää kiinni AAA-luottoluokituksista, koska täällä peräpohjolassa on tapana yleensä hoitaa otetut velat mahdollisimman tunnollisesti.

On muistettava, että velkaa ei olisi Suomella yhtään, jos etenkin suurempia tuloja saavien veroaste olisi oikein asetettu. Lisäksi julkishallinnon tehostaminen voisi olla joissakin organisaatiossa paikallaan. Kansalaisille halutaan sysätä vastuuta, mutta onko kansalaisilla mahdollisuus oman huonon taloudellisen tilanteen ja sitä myötä ostovoiman niukkuuden vuoksi ottaa vastuuta myös muista kuin itsestään?

Valtionvelka ja julkisen talouden alijäämä ovat keinoja, joilla itse asiassa hyökätään köyhimpien kimppuun. Voisikin ajatella, että julkisen talouden alijäämäpolitiikka on riistoporvareiden politiikkaa ollut ainakin tämän kehityskulun jatkuessa ennen tämän vuosituhannen taloudellisen taantumiskehityksen alkua Matti Vanhasen toisen hallituksen kaudella.

Tähän tulee muutos jos äänestetään oikeaa puoluetta, jossa jokaisen kansalaisen merkitys osana yhteiskuntaa parhaiten ymmärretään."

Herääkin kysymys, että onko markkinatalous vain pitämässä kansalaisten väliset asetelmat ennallaan. Tämä tarkoittaisi sitä, että suomalainen yhteiskuntamme olisi osa pimeyttä, sikäli ettei sukupolvien yli köyhiksi jäävien tilanteeseen haluta tehdä korjausta. Valtio on sitä paremmassa kunnossa mitä vähemmän yhteiskunnassa vallitsee osattomuudessa, taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden keskellä eläviä kansalaisia. Yhteiskunta ei voi päättäjien taholta pitää modernia Suomea vielä valmiina paikkana, vaan osittain yhteiskunnassamme vallitsee synkkä pimeys myös poliittisessa päätöksenteossa. Sanotaanhan sitä toisaalta niinkin, että kansa saa aina arvoisensa päättäjät.

Kuitenkin menestyminen on entistä enemmän kiinni koko ajan sosiaalisesta hyväksynnästä, eikä sääntö ole silloin sellainen, että kun hyväksyt toiset, niin sinut hyväksytään. Toki perushumanistinen näkökulma hyväksynee kaikki ihmiset sellaisina kuin olemme. Markkinatalous tekee nähdäkseni ihmisistä tavallaan sosiaalisempia, mutta toinen puoli on myös häikäilemätön individualistinen käyttäytyminen. Tärkeää ei ole rekrytoinnissa välttämättä aina se mitä osaa, vaan se miltä henkilö vaikuttaa. Henkilökuvaan voi vaikuttaa ihan hyvin esimerkiksi viestintä sosiaalisessa mediassa. Onko tämä sitten pimeyttä, kun työnantaja ronkkii henkilöstä tietoja internetin hakukoneilla. Arvio henkilöstä internetin jälkien perusteella voi osoittautua vääränlaiseksi, varsinkin jos vertailussa olevilla henkilöillä ei ole jälkiä internetissä ollenkaan tai sitten jälkiä ei näy julkisesti moniakaan. Voihan tämä asia olla eettisesti harmaalla vyöhykkeellä, jos eettisesti jalona tarkoituksena henkilövalin-noissa olisi kohdella kaikkia ihmisiä mahdollisimman tasapuolisesti ja objektiivisesti.

Työmoraali tietenkin liittyy myös markkinatalouteen. Onko oikein olla niin sanotusti taloon päin vai kannattaako aina pitää puolensa. Kummankin osapuolen hyötyessä sekä työyhteisö että yksittäinen työntekijä voivat paremmin. Tietenkin erikokoisista tilipusseista kuittaillaan molemmin puolin, mutta onko moninkertaisia palkkoja vetävien johtajien pussit aivan puhtaat työntekijöihin nähden?

"sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Johdon ylisuuret palkkiot syövät työmoraalia

Nähdäkseni on olemassa vankka ristiriita työtätekevän kansan ja suuria palkkioita saavien työväkeä johtavien henkilöiden välillä. Moni työväkeen kuuluva saattaa pitää jopa satakertaisia tuloeroja samassa yrityksessä ihan perusteltuinakin, mutta entä jos työväen palkitsemisjärjestelmiä voitaisiin johtotason palkkioita sorvaamalla kehittää.

Väitän, että johdon ylisuuret palkkiot pikemminkin syövät työmoraalia kuin kannustavat työväkeä entistä parempiin suorituksiin, varsinkin jos uraputkihaaveitakaan ei ole olemassa. On helpompi ja perustellumpi ennemminkin kyseenalaistaa johtotason palkkiot kuin hyväksyä ne kritiikittömästi, jos ei ole sitten oma lehmä ojassa.

Miksi kohtuullisuudentajua kysytään vain työväeltä, kun samanaikaisesti johtajatasolla kohtuullisuudentajua ei ole kaiketi edes olemassakaan, vaan on olemassa parasta työpuhtia vievä loputon ahneus!

Palkitkaa ennemminkin niitä jotka eivät juuri mitään pyydä, vaan ovat kaiken menestyksen perusta. Työväkeä ilman nimittäin strateginen johtaminen on varsin merkityksetöntä."

Moraalifilosofisesti kestävä markkinatalous tarkastelee vaikutusta tietenkin myös suhteessa ympäristöön nähden. Itse käsitän koko globaalin markkinatalouden olevan välittömässä korjaustarpeessa humanistisin kriteerein, ja siten ollaan tummissa harmaan sävyissä moraalifilosofiselta kannalta. Ihminen on yhä liian lyhytnäköinen ympäristönsä suhteen ja etenkin tulevien sukupolvien suhteen. Globaali markkinatalous, jonka kuluttajia olemme, lienee unohtanut tyystin sen asian, että korjaustoimenpiteitä voi alkaa jo tehdä, vaikka ilmeisesti luottamuksemme on vahva ihmiskunnan ongelmanratkaisukyvyn puolesta.

Käyttäytyminen

Millainen käyttäytyminen on moraalifilosofiselta kannalta harmaalla alueella. Oletan kuitenkin jokaisen ihmisen jossain elämän vaiheessa käyvän harmaalla alueella joko tiedostaen tai tiedostamatta.

Tiedostamaton moraalinen virhe olisi minun mukaani melko metka ilmiö. Voit olla pidetty henkilö lähipiirissäsi kaikin puolin, mutta silti sinulla on joitakin sinnikkäitä vastustajia, jotka nollaavat suorituksesi päivä päivän jälkeen. Lisäksi tänä sosiaalisen median aikakaudella voi olla jopa julkisia vihakeskusteluita tietyistä suureksi osaksi pidetyistä kansalaisista. Ei kai se voi olla moraalisesti väärin, että aiheuttaa hyvillä teoilla joillekin mielipahaa. Kriitikot ovat eri asia, vaikka heistäkään ei moni pidä, vaikka kunnon kritiikki on ainoa keino kehittyä esimerkiksi kirjoittajana.

"Ainoastaan mitättömyydet säästyvät kritiikiltä." -Fredrik Wislöff

Kenen käyttäytyminen kestäisi vakiotilassa päivästä toiseen ilman hetken herpaantumista mistään asiasta väsymystiloissa, päihtyneenä tai sokeritasapainon järkkyessä. Epäilen ettei kestäisi ainakaan vuodesta toiseen kenelläkään. Ihmisen pitää hallita tunteensa, mutta onko liian vahva tunneilmaisu eettisesti harmaalla alueella? Eikö paremminkin niin, että eri lailla käyttäytyviä yrittää sivistynyt ihminen ymmärtää, koska hän tiedostaa myös oman haavoittuvuutensa.

Pukeutumisen voi ajatella olevan osa käyttäytymistä, kuten myös koko ulkoinen olemus eleineen. Mitä jos tekee tiedostamatta jonkinlaisen eleen ja loukkaa sillä toista henkilöä? Ei kai tällaisesta käyttäytymisestä riitä perusteet oikeusjutulle saati mihinkä muuhunkaan, vaan vika voi olla myös tulkitsevassa havainnoitsijassa.

"maanantai 4. marraskuuta 2013

Sanattoman viestinnän tulkinnallisuus

On esitetty väitteitä, jonka mukaan merkittävin osa ihmisen viestinnästä olisi sanatonta. Miten tämä asia voi olla näin?

Sanatonta viestintää voi olla monien mukaan esimerkiksi katsekontakti tai sen välttäminen, pään raapiminen tai korvan rapsutus, olkapäiden nostelu tai jalkojen pitäminen tietyllä lailla ja pään nyökyttely. Kuitenkin pitää huomioida, että oikein selvänkin ja vilpittömän eleen erottaminen näytellystä lienee mahdotonta.

Miksi tarvitsemme sanoja ollenkaan, jos ihmisten välinen kommunikaatio on suurimmaksi osaksi elehdintää? Miten voi olla mahdollista, että ristikuulustelutilanteessakaan ei eleistä voi päätellä joidenkin ihmisten osalta juuri mitään, ja kaiken lisäksi eleet ja puheet voivat viedä kuulustelijoita harhaan.

Käyttäkäämme siis paljon sanoja viestinnässä ja mieluiten mahdollisimman konkreettisesti, jotta väärintulkintojen mahdollisuus tulisi minimoitua. Mustaa valkoisella on dokumentti, jos ei muusta niin siitä että mitä on itse kunakin ajankohtana asioista tai itsestä miettinyt.

Toki on ihmisiä, jotka eivät kykene tuottamaan puhetta, mutta nämä ihmiset usein ovatkin sanattoman konkreettisen viestinnän mestareita."

Hyvään sosiaaliseen käyttäytymiseen vaikuttaa paljolti myös ympäristö, jossa on läsnä. Harvalla on tilannetajuongelmat niin suuria, ettei estokäyttäytymistä osaisi ollenkaan. Voihan sitä olla omasta käyttäytymisestään epävarma, joka saattaa olla tervettä todellisuudentestausta. Se että olisi aina loistava ja yliveto kaikissa sosiaalisissa tilanteissa lienee puppua siten väittävien henkilöiden kohdalta. Kaikki mikä vaikuttaa liian hyvältä ja täydelliseltä ei ehkä sittenkään ole totta. Tämä sokeus voi tulla myös itsensä suhteen. Ja käsitykseni mukaan moni kirjailija on ollut kovin sokea omien kirjoitusten suhteen. Kun rakastaa omia tuotoksiaan liikaa voi olla, että ei kykene helposti antamaan muille tunnustusta hyvistä ja vaikuttavista töistä tai sitten ei vain näe muiden vastaavien tekojen merkitystä.

"maanantai 2. toukokuuta 2011

Sairaalloinen kirjoittamistarve

Olen tästä vuosien saatossa ennenkin kirjoittanut, mutta nyt on pakko kirjoittaa taas. Jään tosiaankin helposti jumiin näppikselleni, vaikka en osaa täysin tuota selittää, niin voinen yrittää.

Kirjoittamistarve on määräävässä asemassa, kun jään foorumeille koukkuun. Haluan kirjoittaa, koska kirjoittaminen jäsentää ajatuksia ja pitää aivosolujen välisen liikkeen jotenkin käynnissä. Kirjoittaessa saattaa kyllä myös oma merkitys suhteessa foorumin muihin kirjoittajiin vääristyä. Helposti voi ajatella, ettei kukaan voi sanoa asioita, joita itse tuo esille. Edellisestä puolestaan seuraa mielestäni vaikeampi ja vaikeampi riippuvuussuhde foorumiin. Miten näistä korvaamattomuusajatuksista sitten voi päästä eroon?

Ensisijaisesti pitää luottaa myös muiden kirjoittajien kyvykkyyteen ja etenkin myös lukijoiden makuun arvioida kirjoitukset pääasiassa oikein. Riippuvuutta foorumista helpottaa myös se, että osaa suhteellistaa omien kirjoitusten merkityksen lukuisten muiden kirjoittajien joukossa, vaikka ajattelisikin omilla kirjoituksilla olevan usein eniten sanomaa. Siksi on tervettä nähdä ja jakaa positiivista palautetta myös muille kirjoittajille, vaikka ei olisikaan edes samaa mieltä kyseisten kirjoittajien kanssa. Hyvän nettikirjoittajan tunnusmerkistöön kuuluu mielestäni johdonmukaisuus, analyyttinen ote, informatiivisuus ja vertaistukisivulla tietty muiden keskustelijoiden kunnioitus ja tukeminen oman jaksamisen ja tiedon mukaan.

Johdonmukaisuudella tarkoitan sitä, että sanoista pitää ottaa vastuu eikä juosta karkuun, jos todisteet puhuvat epäasiallisten viestien puolesta. Analyyttisella otteella tarkoitan kirjoittajan kykyä muodostaa esimerkiksi analyysi omasta voinnistaan tai ei niin henkilökohtaisessa keskustelussa kyky muodostaa realistinen mielipide erilaisten joskus tulkinnallistenkin tietojen pohjalta. Informatiivisuus on hyvä lisämauste, koska jos ei ole tietoa ei ole oikein mitään keskustelua muuta kuin satutuntityylillä.

Millainen on hyvä vertaistukija, voisi kuulua kysymys, johon pitäisi osata vastata myös meikäläisen. Oleellista vertaistukijalle lienee kyky tuntea myötätuntoa ja kokemuksellinen tieto, jota voi hyödyntää avuntarvitsijalle vastausta laadittaessa. Vertaistukijan pitäisi olla samalla viivalla, mutta usein kuntoutumiskehityksessä edistyneempi henkilö, koska eihän siitä monesti mitään tule jos sokea taluttaa rampaa, kuten kulunut sananparsi kertoo. Vertaistuessa palkitsevinta on mielestäni se, että psykiatrisesti sairastunut avuntarvitsija löytää toiveikkuutta elämäänsä tuen avulla joskus edes sen verran, että avuntarvitsija jaksaa hakea ammattiapua oikein keinoin.

Kokemuksellinen tieto kuntoutumisesta puuttuu yleensä lähes tyystin hoitotahoilta, jonka vuoksi olisi tärkeää, että vaikeasti sairastunut ihminen osaisi löytää mielekkään keinon saada vertaistukea eli lähinnä joko netin laadukkaimmilla foorumeilla tai erilaisten yhteisöjen vertaistukiryhmissä. Kokemukseni kyllä puhuu vahvasti oikeiden tapaamisten puolesta, vaikka netin vertaistuki voi tätä jatkuvaa keskustelutarvetta tai paremminkin terapeuttista prosessia hyvin vähintään täydentää. Haluan kannustaa kaikkia psykiatrisen puolen kuntoutujia ottamaan aktiivista otetta kuntoutumisesta, koska mahdollisuuksia voi olla ihan sen vuoksi, jos ajatellaan ihmisen kulkevan elämässään kohti toiveitaan!"

Käyttäytyminen voi tehdä ihmisestä joko pimeyden oman tai valoon päin kulkevan. Vaikka pimeyteen käyttäytymisensä puolesta joutuisikin, niin silti aina voi ottaa suunnan kohti harmaansävyä.

Tosi ihminen on tiedostava ihminen siinä mielessä, että osaa eritellä myös omien käyttäytymismallien takana olevia motiiveja. Ei kai näitä kaikkia tarvitse julki tuoda, mutta onhan niitä välillä hyvä pohtia ikään kuin itsetarkkailumielessä.

"keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Vain hyvä on riittävä

Mikä on hyvän mittari? Onko hyvän mittari yhtä kuin hyveellinen ihminen? Suunnilleen kääntäen, onko pahan paras arvioitsija pahuudessa oleva ihminen?

Perinteisesti ajateltuna on tosiaankin helppo määrittää sana ajattelemalla sen vastakohtaa eli tässä tapauksessa joko pahaa tai huonoa.

Laatukäsitteellä ei ole selvää normistoa edes kirjallisissa tuotoksissa paitsi esimerkiksi akateeminen maailma kirjallisten töiden rankkaukseen joidenkin kriteerien pohjalta ainakin pyrkii.

Yksilötasolla hyvin itsetuntoinen ihminen tietää olevansa hyvä ja se riittää, mutta entä jos toinen ihminen on vielä parempi? Paremmuuden tunteminen ei ole ehkä aivan tervein itsetunnon muoto, mutta kai joskus voi olla itsestään ylpeäkin.

Kuka määrittää sitten tason aiemmin esille nostamissani kirjallisissa tuotoksissa? Senhän määrittää tietenkin arvioitsija, joka omaa lukeneisuutta kyseisestä aihepiiristä, muutakin omaa sivistystä ja mahdollisesti kosolti elämänkokemusta.

Markkinataloudessa on kuitenkin niinkin, että monesta kirjallisesta tuotoksesta pyritään luomaan mielikuvia, jotka eivät välttämättä pidä aina paikkaansa. Myyntivolyymin buustaus on tärkeää monille ja kilpailu kunniasta on käynnissä myös samanaikaisesti.

Olemalla hyvä voi saavuttaa tyytyväisyyden tason, mutta olemalla erinomainen saattaa saavuttaa harhaisuuden tason. Eri elämän osa-alueilla kun tuppaa lähes jokaisella olemaan maailmalla vieläkin parempia."

Moraalinen yhteenveto – ihmisessä on toivo!

Ihmisellä on niin kauan toivoa, kun hän haluaa ja on motivoitunut kehittymään omien ajatusprosessien tiedostamisessa.

Yhteiskunnan taholta voidaan tukea kansalaisten pyrkimyksiä kuntoutua pimeyden vallasta harmaalle alueelle antamalla tähän riittävän evästyksen.

Olisi idealistista, jos kaikki kulkisivat luottaen itseensä samalla tunnistaen oman asenteellisuuden, tietämättömyyden ja vääränlaisen tiedon vääristämän ennakkokäsityksen muista ihmisistä.

"maanantai 29. heinäkuuta 2013

Ihmisarvo ja ihmisen arvo

Ihmisarvo on itseisarvona vakio humaanin ajattelun perusteella, enkä tätä kiistä, vaikka seuraavaksi kirjoitan ihmisen arvostamisen perusteista.

Ihmisen tai kansalaisen arvo Suomessa mitataan monien kansalaisten mielestä paljolti taloudellisin perustein. Toiset kansalaiset puolestaan painottavat akateemista sivistystasoa eli kirjanoppineisuutta, ja joku voi painottaa myös sosiaalista pärjäämistä yhteiskunnassamme.

Ihmisen arvo ei ole itse määriteltävissä, vaan sen määrittelee muut ihmiset. Toisaalta hyvän itsetunnon mahdollistaa puolestaan realistinen itsetuntemus ja siten itsensä arvostaminen oikeissa asioissa.

Ei kukaan voi kaikessa olla toistaan parempi, vaan uskon kaikilla kansalaisilla jopa pahantekijöilläkin olevan annettavaa, koska tämä lisää käsitystämme ihmisyydestä. Pahantekijän ymmärtäminen antaa käsityksen usein ihmisen elämälle haitallisesta puolesta. Voisi sanoa, että pahantekijän ja hyväntekijän väli on joskus puhdas reittivalinta elämässä suotuisan ja epäsuotuisan kehityskulun välillä. Äärimmäinen pahuus on hieman eri kategoria, vaikka syyt siihenkin löytyvät myös ihmisen biologiasta ja kasvuympäristöstä.

Kansalainen joka on jossain hyvä tai joskus erinomainen ei saa Suomessa käsittääkseni arvostusta läheltä kuin poikkeustapauksissa, mikä puolestaan osoittaa suomalaisten oman edun vaalimisen tärkeyttä ja nurkkakuntaisuutta. Ulkomailta kannattaa hakea tunnustus, koska silloin suomalainenkin uskaltaa arvostaa tunnustusta niittänyttä. Toivottavasti olisin edes osittain väärässä tässä kansalaisen arvostamisen suhteen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Pitää huomata, että moni suomalainen osaa yllättäen lähes kaiken paremmin kuin joku toinen, mutta osaako oikeasti? Itselleni on helppoa arvostaa erityisosaajia eri elämän osa-alueilla, mutta samalla on mukava, että lähelläni on ihmisiä, jotka arvostavat myös minua. Yhdistävä asia on asioiden mukana seilaaminen, ja se tekee usein vaikutuksen meikäläiseen.

Omistaudu asiallesi ja liitä siihen intohimosi, jonka jälkeen sinun ei tarvitse katua mitä olisit joskus voinut tehdä, kunhan tekosi täyttävät humaanin opin perusteet."

Tunnustus on tyytyväisyys omassa elämässä. Maailma on kaoottisempi paikka kuin yleisesti uskotellaan. On sattumasta kiinni kenet kohtaat ja keiden suosion saat.

"Mikä on menestys? Menestys on sattuma."

-Mark Twain

"keskiviikko 10. elokuuta 2011

Absoluuttista pahuutta ei voi olla?

Onko olemassa absoluuttista pahuutta? Entä onko olemassa ehdotonta hyvyyttä? Määrittääkö paha hyvyyden ja päinvastoin?

Mielestäni on olemassa ehdotonta pahuutta, jos pahuus määritetään siten, että pahuus on ihmiselämän tarkoituksellista ja systemaattisesti jatkuvaa haittaamista vailla kykyä omatuntoon ja myötätuntoon. Joku voi teoin tehdä pahaa, vaikka joidenkin ihmisten joukossa teko vaikuttaa hyvältä, jolloin pahuutta ei voikaan mielestäni määrittää subjektiivisena kokemisena tai ideologisesti, koska jotkut ideologiatkin ovat ihmisyyttä vastaan sotivia.

Ehdoton hyvyys on ehkä lähimpänä rakkaudellisen tunteen omaavassa henkilössä. Toisaalta rakkauden lähettiläskin voi tehdä joillekin yksittäisille ihmisille pahaa, vaikka olettaa tekevänsä hyvää, koska kokemus hyvästä on myös henkilökohtainen. Luontaiset ominaisuudet kuten impulssikontrollin pettäminen voi olla tuhoisaa myös rakkaudellisessa tunnemaailmassa elävälle ihmiselle.

Ilman vastakohtaa ei kai voi määrittää pahuutta vai voiko? Hyvän ja pahan taistelua se elämä monella on aivojen sisällä, jota voisi kuvata myös pidäkkeiden olemassaololla, kuten sosiaalinen paine ja ääripäässä rangaistusten pelko, mutta ehdottoman paha ihminen tekee pahuutta piittaamatta pidäkkeistä."

Toisin sanoen olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat harmaansävyisissä mielenmaisemissa. Ei ole hyveellisimpiä, vaan ennemminkin toinen toistaan paheellisempia ihmisiä. Voihan sitä pitää itseään hyveellisenä, mutta voiko tosiaan jos ei tiedosta edes oman käyttäytymisen motiiveja.

Loppu – valo, pimeys vai siltä väliltä?

Moraalifilosofinen probleema oli olemassa, kun aloin tätä kirjoittaa. Nyt oikean suhde väärään tai valon suhde pimeyteen jäsentyi ajatuksissani ainakin vähäsen.

Keskeistä on mielestäni ymmärrys siitä, että ihminen on lopulta erehtyväinen. Suomessa yhteiskuntamme turvaa vielä pimeyteen eksyneiden kuntoutumisen varsin hyvän lähtökohdan, vaikka kuntoutujalta tämä saattaa vaatia suurta elämäntaparemonttia ja lujaa tahtoa.

Harmaan sävy on minun vastaus kysymykseen Jin-Jang. Ihminen ei voi olla pelkkä pimeä yö saati kirkas päivä. On hyvä oppia olemaan armollinen itseään kohtaan, etenkin jos on taipumusta fatalistisiin ajatusvirtoihin.

Ihminen joka puolestaan väittää aina kulkevansa valossa ei voi olla uskottava, koska miten tiedostaa valo, jos ei ole kokemuksellista näkemystä pimeydestä. Onhan tässä harmaalla alueella kuitenkin kaikista rehellisintä olla.

Itseni kannalta tämä käsikirjoitus Ihmisyyden harmaa alue jäsensi ajatuksiani moraalifilosofian suhteen ja tähän on mielestäni hyvä lopettaa.

Ihmisyyden harmaa alue kirjan aineisto

Kannen kuvat:

Tampereen tuomiokirkko ja Oulun Toripoliisi (kuvaaja Kimmo Hoikkala)

Lähteet:

Ajatusten aarteita (Karisto 3. painos v. 2007)

Kuntoutujan tie, Jussi "hermit" Nieminen salanimi (s. 428 omakustanne Kimmo Hoikkala v. 2010)

Internet:

https://hermiitti.blogspot.fi/

https://hermiitti.vapaavuoro.uusisuomi.fi/

Kirjallisuutta:

Huijaus, Hannu Lauerma (Duodecim 1. painos v. 2008)

Pahuuden anatomia, Hannu Lauerma (Edita 1. painos v. 2009)

Käsikirjoitus Tunteet ovat osa elämää! 

Tunteet ovat osa elämää!

kirjoittanut Kimmo Hoikkala

Tunteet ovat osa elämää!

Sisällysluettelo

1. Avaussanat

2. Mitä tunteet ovat?

3. Tunnemuistot

4. Tunnereaktiot

5. Käyttäytyminen tunnetiloissa

6. Estyneisyys, ujous

7. Avoimuus, rohkeus

8. Lopulta tärkeintä on tuntea rakkautta!

Avaussanat

Hyvä lukija!

Minulla sattui tylsä hetki päivääni ja mietin hetken mitä voisin tehdä. Sitten ajattelin, että kirjoitanpa kirjan ja striiman koko prosessin. Ensiksi en tiennyt oikein edes aihetta kirjalleni, mutta sitten koin ahaa-elämyksen, että kirjoitanpa omien kokemusteni ja näkemysteni perusteella kirjan tunteista.

Ehkä hieman hulluksi ideani tekee juuri koko kirjoitusprosessin striimaus. Ajattelin näin selventää videoni katselijoille kirjoitusprosessiani ihan senkin takia, että mahdollisesti myös joku muu saisi idean kirjoittaa jotain omanlaista juttuaan. Onhan tässä kirjoitusprosessissani tietenkin myös humoristinen näkökulma.

Sain tällaisen idean, että striimaisin koko käsikirjoituksen kirjoittamisen suorana lähetyksenä, kun mietin jotain vähän räväkämpää viestintämuotoa ja sitten päädyin tähän ratkaisuun. Onhan tämä myös oman osaamiseni testaus, vaikka en koko kirjaa saisikaan aikaan yhdessä videostriimissä. Lähtökohtana on kuitenkin ihan hyvä tilanne kirjalleni, kun ajattelen, että minulla on jo valmiita pohdintoja aihepiiriin liittyen.

Tässä kirjassa hyödynnän tosiaan elämänkokemustani ja aikaisempia kirjoituksiani. Ajattelen, että tällainen kirja saa ihmiset ajattelemaan asioita omassa elämässä, koska yhtymäkohtia kirjassani saattaa hyvinkin löytää itse kukin.

Avaan kirjani pohtimalla tunteiden olemassaoloa ja merkitystä elämän kannalta. Miksi muistamme joitakin asioita paremmin kuin toisia ajattelulle omistan myös kokonaisen kappaleen kirjassani. Tunnereaktiot ovat mielenkiintoisia, jos niitä ajattelee kuvitteellisesti tunteettomana robottina. Siksi ajattelen että tunnereaktiosta saa helposti muodostettua neljännen kappaleen kirjaani.

Miten käyttäydymme tunteiden hallitessa ajattelua ja miten tunteet saa asettumaan ajatuksissa kysymyksiä pohdin kirjani viidennessä kappaleessa. Ujous ei ole aina huono asia, vaan se voi kertoa nähdäkseni suuresta tunteikkuudesta, joka kyllä ajan kanssa tulee esiin. Pohdin kirjan kuudennessa kappaleessa ujoutta ja estyneisyyttä, joka voi olla joskus johtua suhteettomista pelkotiloista ja muusta epävarmuudesta suhteessa sosiaaliseen ympäristöön.

Onko rohkeus avoimuutta vai tyhmyyttä? Mietin rohkeuden tunteen olemusta ja pelkotilojen voittamista seitsemännessä kappaleessa. Lopetan kirjani tunteista jaloimpaan eli rakkaudelliseen tunteeseen, jota pohdin elämän jatkuvuuden ja toiveikkuuden perustana!

Kirjoittajana olen 39-vuotias mies Oulusta. Olen kokenut avioeron ja minulla on kaksi poikaa, joista vanhempi on peruskoulun ensimmäisellä luokalla ja nuorempi on esikoulussa. Olen hieman ironisesti todennut usein, että ensimmäinen seurustelusuhteeni päättyi avioeroon. Olen ollut lapsena hyvin ujo ja ehkä jopa estynyt, vaikka en kokenut olleeni niinkään yksinäinen lapsi. Nuorena olin edelleen jonkin verran ujo ennemmin kuin estynyt, eikä itseluottamukseni ollut kummoinen. Tytöt ovat merkinneet minulle aina paljon, mutta en ole sitä aina kyennyt ymmärrettävästi tuomaan esille kyseisille tytöille tai naisille. Olen ajatellut, että moni nainen on tiennyt minun olleen jotenkin kiinnostunut heistä, joten en minä aliarvioi sanatonta viestintää, vaikka se jättää myös hyvin paljon tulkinnanvaraan asioita. Surusta minulla on kokemusta lähinnä isäni kuoleman takia, kun olin 11-vuotias vuonna 1989 joulun alla, jolloin isäni kuoli pitkällisen sairauden ja siitä johtuneiden tekijöiden vuoksi. Haaveilin nuoruudessani jossain määrin neurologian työtehtävistä, koska isäni oli kuollut Parkinsonin tautiin ja pidin sitä sairautena hyvin paskamaisena.

En ole ikinä ollut aivan vihan vallassa, että mitään kovin pahaa olisi päässyt sattumaan edes itselleni. Olenko vihannut vai hävennyt itseäni, kun sairastuin psykoottiseen masennukseen vuonna 2003 noin vuoden jatkuneiden melko selvien ennakko-oireiden jälkeen. Olen kokenut, että olen ollut rakastettu, kunhan en ole vain ollut vaikeasti masentuneena.

Se on tärkeää, että huomaa muiden ihmisten välittävän itsestään aidosti, koska muuten voi ajatella elämään melko merkityksettömänä aikana. Mieltäni on viime vuosina lämmittänyt erityisesti nuoremman poikani päiväkodissa neljän vanhana isänpäiväkorttiin kertoma asia, että isä on rakas! Toki vanhempi poikani on myös minulle yhtä tärkeä ja vanhemmuudessa ajattelen, että aina se lapsi joka tarvitsee enemmän apua saa ollakin tavallaan etusijalla, vaikka minun isyyttäni tämä asia ei välttämättä niinkään koske.

Nyt aloitan luottavaisesti kokoamaan käsikirjoitustani kasaan ja tavoitteena on saada valmista vielä tämän päivän aikana!

Kimmo Hoikkala,

Oulussa 15.8.2017 kello 15:15

Mitä tunteet ovat?

Tunteet erottavat ihmiset suurelta osin eläimistä. On paljolti filosofinen kysymys, että miten apinat tai koirat tunteitaan tuntevat, vaikka mitään täysin selvää tutkimustietoa eläinten tunteellisista ajatuksista ei voi edes olla olemassa. Toki eläin tuntee kipua ja kiintymystäkin, mutta ajatelukyvyiltään eläin ei voine olla lähellä ihmisen tunnekokemista.

Ihmisen tunteikkuuteen vaikuttaa jo paljon se mitä ihmiselle on annettu ennen syntymää. Voikohan esimerkiksi perustemperamenttia vahingoittaa vielä sikiövaiheessa kurjempaan tunnekirjoon tuonnempana elämässä. Meitä on erilaisia ihmisiä jo synnynnäisesti perustemperamentiltaan ja siksi olisi hyvä, että mahdollisimman moni vanhemmuus ja etenkin äitiys sujuisi turvallisessa ja rauhallisessa elinolosuhteessa.

Miten samojen vanhempien sisarukset saattavat vaikuttaa lapsina hyvin erilaisilta tunneilmaisukyvyiltään? Onko syynä kasvuolosuhteen erilaisuus vai kertoisiko se sittenkin vain biologisen perimän mutaatioista sikiön ja juuri aivojen kehittyessä. Jos ajatellaan, että lapsena voidaan jo havaita tietty ongelmallinen kehityskulku aikuisuuteen, niin miten voitaisiin välttää suuremmat ongelmat lapsen sosiaalisessa ympäristössä suotuisan kasvukehityksen mahdollistamiseksi?

Itse en jaksa uskoa, että kaikkia elämän kannalta muille ihmisille huonoja tunnekokemuksia voitaisiin täysin välttää ikinä. En silti tarkoita sitä etteikö näitä kokemuksia voitaisi estää tehokkaasti, jos lapset kasvatetaan mahdollisimman tasapainoisessa sosiaalisessa ympäristössä. Voiko sitten olla äärimmäisiä välittäviä rakkaudellisia tunteita, jos ei ole ollut ikinä näkemystä pimeisiin tunteisiin kuten viha, katkeruus ja kauna.

Ajattelen, että tunteita ei pitäisi määrittää vastakohtien miettimisellä, vaan rakkaus säilyy tunteena, vaikka vihaa olisikin ympärillä. Sanotaanhan että valo näkyy hyvin kirkkaana todella pimeässä. Kaikki ihmiset eivät kykene vastustamaan pimeyttä ja siksi etenkin toisen maailmansodan aikaan kokonaisia yhteiskuntia vajosi lähes totaaliseen pimeyteen.

Vihaa lietsova politiikka on hyvin vaarallinen ilmiö yhteiskunnallisesti, mutta onneksi elämme vapaan tiedonvälityksen kultakautta tähän mennessä, jolloin on hyvin vaikeaa saattaa kokonaisia yhteiskuntia synkän pimeisiin tunnemaisemiin. Moraali on tärkeä osa tunteiden säätelyssä, kun ajatellaan, että sosiaaliset pidäkkeet julkisissa tilanteissa estävät monien ihmisten häiriöisen käyttäytymisen osaltaan myös moraalikasvatuksen seurauksena. Poikkeuksena julkisesta paikasta, jossa käyttäytymisnormistoa ei nähdä aiheelliseksi noudattaa, on tietenkin sosiaalinen media ja sen tunne-elämältään häiriintyneet kommentoijat.

Tunnemuistot

Olen havainnut, että muistan itse ainakin hyvin sellaisia asioita, joihin on liittynyt suuria tunteita ajatuksissani, enkä nyt tarkoita pelkästään naisia. On myös olemassa traumamuistoja, joissa mieli kokee äärimmäisen kovan tuskatilan tai jopa kuolemanvaaran läsnäolon kuten traumakokemus käsittääkseni yleensä määritelläänkin.

Olen ajatellut, että elämäni kannalta keskeistä on ollut se ajoittaisesta kovasta elämästä huolimatta, että olen nähnyt valoisat muistot vahvemmin kuin aivan synkimmät muistot. Toisin sanoen en koe olevani erityisen katkeroituva henkilö, vaikka jopa minulla on joskus tapana kaivella vanhoja asioita negatiivisessa mielessä. Pidän itse traumakokemuksena joskus myös vahvaa eläytymistä toisen kuoleman lähestyessä kuolevan henkilön asemaan, vaikka siinä ei olekaan mitään selvää kuolemanriskiä.

Aina sitä ei ihminen edes tajua varsinkaan lapsena, jos kuolema on ollut lähellä esimerkiksi pyörällä ajaessa silmät sumeina kyyneleistä, jolloin auto on joutunut hätäjarruttamaan. Tai joskus työtapaturma voi olla lähellä tai hirvikolari, mutta silti pahimmalta muistolta tuntuu isän kuolinviestin saapuminen.

Olen ollut psykoosissa vuosina 2003-2004 ja silloin olin itsemurhaa, mutta ilmeisesti unenomaisen mielentilani vuoksi en koe, että tapauksesta olisi jäänyt minulle traumaa. Aluksi tuntui tavallaan traumalta se kun en saanut edes itseäni tapettua.

Tunnemuistoilla ja niiden kokemisella on varmasti erilaisia merkityksiä eri ihmisillä. Joku on herkempi miettimään huonoja kokemuksia ja joku toinen miettii mielellään kiitollisin mielin elämäänsä, vaikka hän olisi kokenutkin paljon huonoja asioita elämänsä varrella. Olisi oleellista tuntea juuri kiitollisuutta elämässä sen takia, että ei vaivu liiaksi synkkiin tunteisiin.

Toki on ymmärrettävää, jos henkilöllä on ollut hänen itsensä mukaansa kova elämä eikä ole onnistut tavoittamaan unelmiaan oikein missään asiassa, niin voihan siinä mieli hieman vaipua ihan aiheestakin synkkyyteen. Tässä vanha blogimerkintäni edellä kirjoittamaani viitaten:

Suomalaisen kiitollisuuden mahdollistaa hyvä yhteiskunta!

31.5.2017 20:34

Kiitollisuus vie pohjan monilta negatiivisilta tunteilta kuten kateudelta ja ehkä katkeroituneelta vihaltakin eli kaunalta. Ymmärrän kyllä hyvin monia suomalaisia, joiden on vaikeaa löytää kiitollisuutta elämää kohtaan, mutta silloin kannattaa miettiä jaksaako ihan oikeasti itsekseen vai pitäisikö hakea apua.

Ajattelen suomalaisten mielenterveyden häiriintymisen ja kiitollisuudentunteen suhteellisen pienen julkituomisen olevan signaali myös tunne-elämän häiriöistä. Tunteita pitäisi kannustaa jo lapsien ilmaisemaan turvallisesti, eikä ainakaan tuomita esimerkiksi poikien hempeitä ja välittäviä rakkaudellisia tunteita. On suotavampaa somessakin olla häiriintynyt ja ilkeä persoona kuin välittävä ja kiitollinen persoona.

Kyllä kehityskulku on kuitenkin parantunut somessa, kun muistelen joitakin anonyymeja foorumeita, mutta tietenkin edelleen on olemassa umpiluupäistä porukkaa, jotka eivät välitä mistään mitään, vaan he yrittävät sanoa sanat juuri niin ilkeästi kuin osaavat.

Kiitollisuus on osa hyvän elämän perustaa, johon tosin yhteiskunnan on luotava mahdollisimman yhdenvertaiset puitteet, ettei alentuneesti työkykyisiäkään jätetä oman onnensa nojaan katkeroituneina aikapommeina!

Yhteiskunnalla on tosiaan kokonaisvastuu kansalaisistaan, eikä yhteiskunnallisten päättäjien toimesta kannata tätä asiaa väheksyä senkään takia, koska poliitikot ja virkamiehet omaavat paljon vaikutusvaltaa varsinkin kuuliaisen enemmistön suomalaisia joukossa!

Tunnereaktiot

Ovatko silmät sielun peili, vaikka tiettävästi sokeat ihmisetkin omaavat yhtä lailla tunteita ja heillä on tarve ja kyky tunnekiintymykseen. Voi olla, että sokeille kosketus merkitsee yleensä paljon enemmän kuin hyvän näkökyvyn omaaville, vaikka herkkiä ihmisiä voi olla tietenkin myös näkevien ihmisten piirissä.

Joskus tunteita on vaikeaa ilmaista verbaalisesti. Esimerkiksi kun suru halkaisee sydäntä tai toinen henkilö tuntuu niin hyvältä, niin ei sitä silloin osaa kuvailla täysin kokemaansa tunnereaktiota. Onhan ihmisillä erilaisia työkaluja työstää hankalia tunnekokemuksia. Musiikki voi toimia monilla henkilöillä tunteiden käsittelyn apuna ja hyvien tunnemuistojen mieleenpalauttajana.

Halaaminen ja kosketus voi olla vaikeaa vieraan ihmisen kanssa, mutta tunteiden ja tunnekiintymyksen ollessa vahvaa ei halua koskettaakaan muita ihmisiä kuin mielitiettyään. Erityisherkästä ihmisestä voi tuntua jopa ikävältä, jos joku lohtuhalaa häntä ilman tunteita, mutta halaus oikealta ihmiseltä ja joskus pelkkä läsnolo voi saada sydämen tuntemaan erikoisia sähköisiä impulsseja, joita ei muuten esiinny. Ihastuminen on aina vihastumista parempi tunnereaktio, vaikka voihan sitä välillä kiukutella jos sen tekee turvallisessa ympäristössä aidosti välittävien ihmisten keskuudessa.

Viha on aina sekundaarinen tunnereaktio toisin kuin rakkaus, joka on primaaritunne jo siltä ajalta kun olimme äitimme kohdussa. Viha on aina motivoitunutta ja se johtuu joskus jopa ihan elimillisistä syistä kuten sokeritasapainon heilahtelusta tai väsymystilasta, joka alentaa kritiikin ja stressinsietokykyä. Tässä seuraavaksi vanha kirjoitukseni vihan sekundaarisesta luonteesta:

perjantai 13. toukokuuta 2016

Rakkaudesta vihaan

Viha ei ole rakkauden vastavoima, vaikka vihaamalla rakkaus kuolee. Rakkaus on ensisijainen tunne ja se voi alkaa kahden ihmisen välille täysin vailla ilman selviä ja helposti määriteltäviä syitä.

100 prosenttista vihaa?

Viha on puolestaan sekundäärinen eli toissijainen tunnereaktio, joka johtuu jo olemassa olevasta tunteesta kuten kateudesta tai pelosta. Joskus viha voi aiheutua myös vääristä käsityksistä ympäröivän todellisuuden suhteen ja tällöin puhutaan psykoottisuudesta.

Psykopaatti voi nauttia vihantunteesta

Vihassa ihmisellä on oikeasti huono olo tai hän yksinkertaisesti tuntee huonommuutta toiseen nähden, jolloin hän ajattelee vihaamalla pääsevänsä toisen henkilön ohi sosiaalisessa arvostuksessa. Psykopaattinen viha voi olla sidoksissa myös sadistisesta nautintokokemisesta muiden kärsimyksen seurauksena.

Rakkauden vastavoima?

Rakkaus alkaa toiveajattelusta ja se toteutuu, kun molemmat henkilöt ovat rehellisiä toisilleen aidoista välittämisen tunteista. Rakkautta vastaan sotii ainakin epäluottamus ja epärehellisyys koskien etenkin omia tunnereaktioita. Rakkaudellinen tunne aiheuttaa luottamusta toista henkilöä kohtaan ja luottamus syventää rakkautta henkilöiden välillä.

Äiti varjelee rakkaudella lapsiaan

Universaalina käsitteenä rakkaus on kaikenlaisen elämän suojaamista ja varjelemista harmoniassa elinympäristön kanssa. Äidinrakkaus lapseen on opettanut ihmiselle rakkaudellisen välittämisen konkreettisesti. Ihmiskunnan historian alusta asti äidit ovat varjelleet rakkaudella lapsiaan ja se on ollut ihmiskunnan jatkuvuuden perusta.

Tie pimeyteen alkaa usein lapsuudessa

Liekö sittenkään sattumaa, että äitien eniten laiminlyömistä lapsista tulee aikuisina usein vihassa eläviä ja joskus pimeydessä eläviä pahuuden edustajia?

Emme aina näytä tunteitamme ja se on osa ihmisyyttä vaalia yksityisyyttä, vaikka minun vaikeaa käsittää, että on olemassa niin monia ihmisiä jotka salaa ihailevat tai fanittavat jotain itselle lähes tuntematonta henkilöä. Tunneilmaisulle pitää olla turvalliset puitteet jo lapsuudesta alkaen, sillä ei ne tunteet ketään tapa, mutta teot tappaa kyllä.

Käyttäytyminen tunnetiloissa

Kaikki ajattelevat ihmiset tiedostavat, että ihminen käyttäytyy hyvin eri lailla erilaisten tunnetilojen seurauksena ja sitten käyttäytyminen on vielä täysin yksilöllistä erilaisten ihmisten välillä. Intohimo on tärkein motivaation lähde ihmiselle kaikessa tekemisessä. Se on sitten eri asia löytääkö kaikki ihmiset ikinä omaa intohimoaluettaan elämässä.

Taiteen ja urheilun yhdistää intohimo!

4.3.2017 09:18

Aloin miettiä määritelmää intohimolle omin sanoin. Intohimo saa ihmisen toimimaan joskus jopa hyvin tavoitteellisesti, jolloin intohimoista henkilöä usein ohjataan saavutuksiin ja päämääriin valmentajien tai sen tapaisten näkijöiden toimesta. Intohimo on varmaan silloin totta, kun ei edes tajua miksi tekee jotain, vaikka tekemisestä saa suurta tyydytystä. Välillä voi tehdä kipeetäkin, mutta intohimolla asiaansa suhtautuva henkilö kestää myös intohimoasiaansa liittyvät tuskat helpommin kuin muilla elämän osa-alueilla.

Mielestäni ihan mielenkiintoinen jako intohimoisissa henkilöissä on se, että toiset ovat intohimoisesti treenaavia urheilijoita ja toiset taiteellisesti luovia, vaikka moni artisti vaikuttaa olevan tällä aikakaudella ihan hyvässä fyysisessä kunnossa. Urheilijat ovat nykyään lähes poikkeuksetta hyvähermoisia tai ainakin ne jotka menestyvät. Kai sitä jotain samankaltaisuuttakin voi olla huipulla taiteilijoissa ja urheilijoissa. Yhteinen tekijä urheilun ja taiteen huipulla on tosiaan intohimo eli passion, jota myös sisäiseksi motivaatioksi voi sanoa. On olemassa hyvin luovia urheilijoita esimerkiksi palloilulajeissa näkee huikean luovia ratkaisuja urheilijoilta, joten luovuus näkyy myös urheilussa.

Suurin osa suomalaisista on tavallisia eikä siinäkään mitään huonoa ole, mutta aina parempi mitä enemmän ihmisille löydetään niin intohimoisia asioita elämässä, että elämä tuntuu vahvasti merkitykselliseltä!

Yksi intohimoinen ihminen tarjoaa monille tavallisemmalla suorituspotentiaalilla varustetulle ihmiselle paljon elämyksiä. Olkaamme kiitollisia, että joukossamme on pieni mutta merkittävä ryhmä suurella intohimolla asioihin suhtautuvia kansalaisia!

Edellä on kirjoitukseni intohimoisesta motivaatiosta taiteen ja urheilun piirissä, mutta en silti kiistää, etteikö moni ihminen voi löytää oman intohimonsa myös jostain muista asioista. Pitää kuitenkin muistaa että suurin intohimo vaikuttaa olevan usein helpoiten havaittavissa juuri urheilijoiden ja taiteilijoiden edesottamusten johdosta.

Ihastuneesta sanotaan, että maailman näkee idealistin silmin, mutta ei asia aina niin tarvitse olla eikä se voi ollakaan. Ihastuneena toki näkee kumppaninsa hyvin kirkkaassa valossa ja muut eivät ole siinä vertailussa mitään, jos on tosi pahoin lätkässä jopa harhaisuudesta kärsien.

Vatsassa voi tuntea perhosia lentävän jo silloin, kun näkee ihastuksen tulevan metsäpolulla vastaan ja siinä voi sitten posketkin hieman punastua. Itse uskon että ihastumisen alkumetrit huomaa hyvin tarkkaan tietyllä tavoin jännitteisestä katseesta kahden henkilön välillä. Voiko ihanampaa enää ollakaan kuin kuherella ja viettää aikaa sellaisen henkilön kanssa oikeasti.

Naisten silmien kirkkautta eivät räkkänokkapojat välttämättä aina ymmärrä, vaikka joku nainen voisi olla tosi mehevä kinkku siis kivan pehmeä ihanuus! Katselkaa ympärille tuntekaa ihastumista ja kulkekaa kohti liekkejä, vaikka vähän voi heikkoa tehdäkin.

Estyneisyys, ujous

Ujous on kokemukseni joskus ihastumisen pelkoa, vaikka sitä voi ihailla joitakin naisia paljon, niin silti voi ajatella, että ihastuminen on hyvin epävarma asia.

Paniikkihäiriöt ovat estyneisyydessä vaikeammasta päästä, jolloin sitä tuntee itsensä hyvin epävarmaksi kohdatessaan muita ihmisiä. Sitä oikeastaan haluaa jopa välttää kohtaamasta puolituttuja ihmisiä, koska silloin jännittää kyseisten ihmisten kohtaamista niin paljon.

Ujous voi puolestaan kertoa suurista tunteista, joita on mieleensä rakentanut. Paniikkihäiriössä ei auta muuta kuin vähitellen altistaa itseään puolitutuille ihmisille, jolloin toivottavasti ei joudu heti jonkun ikävän ihmisen tunnepurkausten kohteeksi.

Ujoudesta voi päästä eroon vähän samalla lailla kuin paniikkihäiriöstä eli altistamalla itseään, vaikka kokemukseni mukaan ihastuminen käy joskus niin nopeasti, ettei sitä ehdi oikein siinä hetkessä edes tajuta. Yksinäisyyden taustalla voi tosiaan olla yllättävän usein lievä paniikkihäiriö tai ujous, koska luottamus muihin ihmisiin on niin alhaisella tasolla, ettei voi kuvitella olevansa pidetty henkilö juuri missään.

Epävarmuus sosiaalisessa ympäristössä voi jopa pahentua esimerkiksi koulussa, jos tällainen herkkä ujo tai paniikkihäiriöinen oppilas joutuu vielä kiusaamisen kohteeksi.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Yksinäisyydestä ystävyyteen

Muistan lukeneeni joskus jonkun kirjoituksen. jossa oli mainittu käsite 'yksin ihmisten keskellä'. Yksinäisyys voi olla silti todellista, vaikka ympärillä pyörii koko ajan lukuisia ihmisiä.

Yksinäisyys on nähdäkseni kokemuksellinen asia, josta ei pääse pois ennen kuin ymmärtää yksinäisyyden kokemisen oman elämän kannalta sen hyväksyen osana elämän realismia. Onko yksinäisyys sitten jotain tavoittamatonta kaipuuta vai kokemus siitä ettei kukaan kumminkaan välitä aidosti?

Sanotaan kyllä niinkin että ihminen on lopulta aina yksin. Nyt kun ajattelen tätä asiaa, niin minusta tuntuu, että ihminen ei ole yksin, vaan ihminen on osa ympärillä olevien ihmisten joukkoa joko tietoisena tai tiedostamattaan.

On sanottu, että ystävät ovat kuin tähtiä, joita et aina näe, mutta he ovat silti aina läsnä. Tämä näkymätön läsnäolo on mielestäni todella hienosti sanottu ystävyyden määritelmä. Jospa jokainen suomalainen voisi jonain päivänä kokea, että hän on läsnä, vaikka en häntä joka vuosi kohtaa.

Yksinäisyys on todellakin kokemuksellinen eikä välttämättä niinkään konkreettisen näkemyksellinen asia.

Silloin ei kannata mielestäni altistaa itseään sosiaalisessa ympäristössä, jos tuntee olonsa epävarmemmaksi kuin parhaimpina hetkinä kyseisessä elämän vaiheessa, vaan kannattaa hyödyntää hyvät hetket ja iskeä silloin kun on hyvä päivä!

Avoimuus, rohkeus

Miten määritellä rohkeus? Sanotaan, että täysin peloton ihminen ei ole todellisuutta ja tämä varmaan pitää paikkansa, koska pelottomuus edellyttää täysin hetkessä elämistä, jolloin ei voi olla mitään strategiaa oman elämänsä tai lasten elämän kohdalle mietittynä.

Voi tietenkin elää tartu hetkeen mentaliteetilla, mutta ei absoluuttisesti kukaan ihminen elä täysin hetkessä. Voisi ajatella, että on hyvä päästä äärimmäisen lähelle Carpe Diem -ajattelua, mutta samalla pitäisi tiedostaa myös oma menneisyys ja tehdä töitä luottavaisesti hyvän elämän eteen. On olemassa ihmisiä joilla ei ole varsinaista kuolemanpelkoa, vaikka se on joskus myös mielenterveysongelmista johtuva ajattelumalli.

Kuolemaa ei oikeastaan tarvitse pelätä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö voisi silti haluta elää pitkän ja kunniallisen elämän. Suurin murhe on jopa aikamme Suomessa se, että joiltakin lapsilta ja nuorilta on viety toivo hyvän ja pitkän elämän mahdollistumisesta. Ei voi olla suurempaa tuskaa ja surua, jos nuori ihminen on menettänyt toivonsa elää.

Avoimuuden itsestään ja tunteistaan voi hyvin perustellusti sanoa olevan rohkeuden yksi merkittävä ilmenemismuoto. Rohkeampaa on vastustaa tappamista kuin tappaa liipasinta tai nappia painamalla itselle vieraita ihmisiä, koska vain aidosti hullu ihminen tappaa omia välittäviä läheisiään. Avoin ja rohkea ihminen kestää kaiken sen, jota kasvottomat huppupäät haluavat peloissaan vastustaa. Huppupää ei todellakaan ole rohkea henkilö, niin hän ei voi myöskään aidosti haastaa avoimin kortein pelaavaa rohkeuden ritaria!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Rohkea ihminen

Millainen ihminen on rohkea?

Rohkeus ja typerä riskinotto ovat kaksi eri asiaa. Rohkeus on paljon päämäärätietoisempaa ja tasapainoisen henkilön käyttäytymismalli.

Rohkeutta voi myös ajatella vastakohdan eli pelkuruuden kautta. Pelkuruus ja vastuunkantaminen eivät mielestäni oikein rimmaa, vaikka ymmärränkin pelkureita sikäli ettei kaikkien tarvikaan olla rohkeita, jolloin on saadaan rohkeudelle myös vertailupohja.

Pelkuruutta arvostavat piirit ehkä harvoin kohtaavat rohkeutta arvostavia piirejä ja sama pätee mielestäni myös yksilöiden keskeisissä vuorovaikutussuhteissa. Kumpi haluat olla rohkea vai pelkuri? Kumpikin on sallittua, mutta rohkean voi haastaa uskottavasti vain rohkea!

Arkipäiväinen rohkeus on mielestäni lähinnä oman tien kulkemista kantaapääopistosta oppia välillä ottaen. Itselläni on monia tilanteita joita pelkään, mutta vähitellen olen oppinut altistamaan itseäni peloille, jonka ansiosta olen päässyt joistakin peloista eroon ainakin toistaiseksi.

(Julkaistu aiemmin hermiitti.vuodatus.net -sivustolla 19.01.2011 - 20:53)

Lopulta tärkeintä on tuntea rakkautta!

Rakkaus on aina yhdistävä voima, eikä se milloinkaan erota henkilöitä. Olosuhteet erottavat henkilöt, mutta rakkaus säilyy. En usko lapsellisia käsityksiä rakkaudesta jonka perusteella voisi sanoa että: "rakastan sua tänään, mutta huomisesta en tiedä enää."

Ei rakkaus voi kadota, vaikka luopuminen on nähdäkseni eräs tärkeimmistä asioista rakkauden kokemista. Ja ehkä luopumisen vaikeuden takia emme usein joudu luopumaan pysyvästi rakkaistamme ennen kuin ikäännymme. Elämän voi nähdä opetuksena luopumisesta.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Hyvä kuolema on luonnollinen kuolema!

Eutanasiakeskustelussa on tuotu taas esille, että kansalaisella pitäisi olla oikeus lääketieteelliseen kuolinapuun, jos kiputilat ovat niin sietämättömiä.

Kuitenkin elän siinä uskossa, että Suomessa osataan potilaan kipulääkitys. Lisäksi kipu on tuntemus, joka ei ole aina kovinkaan helposti ulkopuoliselle tarkastelijalle todennettavissa, jonka vuoksi voi sattua myös virheellisiä eutanasiapäätöksiä. Ihmiselämää tulisikin aina vaalia ja ottaa luonnollinen kuolema luonnollisena loppuna omalle elämälle.

Elämä on luopumista ja ihmiselämän keskeinen haaste on luopuminen. Ajateltuani luopumista osana elämää olen tullut siihen tulokseen, että usein luopuminen saattaa olla ihmisellä kaikista vaikein tehtävä. Luopumisen vaikeus ilmenee viimeistään silloin kun menettää jonkun rakkaan ihmisen, jonka todellisen arvon huomaa vasta menetyksen jälkeen.

Mielestäni koko elämä saattaa olla hyvinkin valmistautumista luopumiseen itse omasta elämästä.

Oma käsitykseni rakkaudesta on agape!

28.12.2016 21:56

Olen ollut agape-rakkauden kannattaja jo pitkään, mutta en ole osannut antaa kokemalleni rakkaudelle nimeä.

Olen joutunut luopumaan elämässäni monista asioista kuten terveydestä ja siinä ohessa hyvästä toimeentulotasosta. Olenhan saanut terveyttä takaisin, enkä tunne erityistä katkeruutta psykiatrisen sairauteni vuoksi mitään tai keitään kohtaan, vaikka välillä on kiukuttanut monet asiat. Olisi outoa jos minua ei kiukuttaisi tilanteeni ollenkaan ja sikäli voin kiukutuksen itselleni sallia. Erilaisena elämää rakastavana kansalaisena ei ole helppo olla, koska perusajatuksena minunkaltaisella kansalaisella on, että asiat järjestyy omalla painolla eikä siinä ole sijaa kilpailulle.

Agape-rakkaus on täydellisimmillään sopusoinnussa mahdollisesti jopa häiriöisen sosiaalisen ympäristön kanssa ja mielentilassa vallitsee harmooninen tila, joka huokuu elämää täysin sydämin kunnioittavien ja siten agape-rakkauden syvimmän olemuksen sisäistäneiden ja siten tuntevien henkilöiden toimesta laajassa sydäntietoisuuden tasossa kaikkialla mahdollisesti ajoittain ailahtelevasta mielentilasta huolimatta.

Ei agape-rakkaus tarkoita sitä että pitäisi olla zen-buddhalainen munkki, jonka mielenhallinta on kehittynyt siten ettei hänen mieliala näkyvästi vaihtele juuri ollenkaan. Agape-rakkaudessa on pakosti sopusoinnussa itsensä kanssa ja se tarkoittaa myös sitä, että sallii itselleen huonot mielentilat ja ymmärtää niiden olevan osa elämää.

Sitä mietin toimiiko agape-rakkaudessa aina korkean moraalin mukaan ja onko se agape-rakkauden edellytys? Nähdäkseni korkea moraali siis jatkuva ympäröivän elämän kunnioittaminen on keskeinen pyrkimys agape-rakkautta tuntevalla henkilöllä, mutta ei voida olettaa, että agape-rakkaus edellyttää jatkuvaa oikeamielisyyttä, koska sehän olisi jo jumalallisuutta, eikä se ole enää ihmisen saavutettavissa oleva tila muuta kuin uskontojen oppien välityksellä.

Sairauteni on antanut minulle sellaisia kokemuksia, jotka ovat olleet rankkoja, mutta niistä selviäminen on vahvistanut minua.

Agape-rakkaudessa on käsittääkseni puhtaimmillaan kyse siitä että ei aseta edes läheisiä ihmisiä tärkeysjärjestykseen mutta se on liikaa minulta vaadittu. Agape-rakkauden keskeinen ongelma lienee miten se suhtautuu pahointekijöihin ja muihin väärintekijöihin, jotka häiritsevät elävien kokonaisuuksien ja etenkin ihmisten elämää.

Väärintekijän katumuksen kautta anteeksianto ja armo on ainoa oikea vaihtoehto, jos väittää olevansa edes osittain kiinni agape-rakkaudessa.

Rakkaus on tärkeää ja rakkaudessa tehdyt asiat säilyvät rakkauden vallitessa iäisyyden, eikä muuta vaihtoehtoa olekaan, koska epärehellisyyden ja valheen voittaessa ihmiskunta tuhoituisi hyvin pikaisella aikataululla. Rakkaus voittaa ihan sen takia, koska se on ihmiskunnan etu ja on aina ollut ja tulee aina olemaan!

Parhain terveisin Kimmo,

15.8.2017 kello 17:45 Oulu, Finland