Pro koulukiusaus, emmekö pääse koskaan siitä eroon?
Koulukiusaamista pidetään yleisesti vallitsevana tosiasiana ja siten osana suomalaista yhteiskuntakulttuuria.
(Tämä kirjoitus on kirjoitettu aiemmin Uusi Suomi Puheenvuoro blogipalstalle 7.4.2024.)
Hesarin vastaava päätoimittaja syyllistää tuoreessa kolumnissaan ja leimaa meitä vanhempia sysäten enemmän vastuuta meille ja samalla peruskouluinstituutio säästyy kritiikiltä:
Johonkin koulujen pitäisi asettaa rajat koulukiusaamiselle, jolloin kiusaajille tulee myös oikeita seurauksia teoistaan, eikä silloin kiusatun tarvitse miettiä joko pakenemista paikalta tai taistelemista kunniansa puolesta.
Ristiriitaisia näkemyksiä on yhteiskunnallisesti siitä, että onko nuorison mielenterveydelliset häiriöt todellakin lisääntyneet vuosikymmenten kuluessa vai tuleeko nuorten häiriöisyys helpommin ilmi nykyään?
Olettaisin, että useimmilla koululaisilla Suomessa ei ole tarvetta kiusata toisia, mutta kiusaamisen syy-yhteys ei ole niin selvä kuin Hesarin päätoimittaja antaa ymmärtää, koska myös hyvien perheiden lapset saattavat syyllistyä jopa rankkaan koulukiusaamiseen ja näin on ollut ennenkin.
Entä sitten suomalaisten koululaisten laskenut Pisa-menestys, että onkohan siinäkin osuutta peruskoulujen luvattoman huonolla oppiympäristöllä? Kyllä peruskoulu voi tehdä paljon enemmän asioita ja lasten hyväksi, jolloin koulukiusaajien rangaistuksista tehdään tuntuvia ja ylenpalttinen kiusaamisen ymmärtäminen saa loppua kokonaan.
Jospa mahdollisimman moni koululainen sisäistäisi joskus hamassa tulevaisuudessa, että luokkakaverit ovat kavereita, eikä rääkättäviä possuja, mutta siitä huolimatta kenenkään luokkakaverin kanssa ei tarvitse välttämättä paremmin ystävystyä.
Olen täysin vakuuttunut, että monia kouluja voi syyttää suoralta kädeltä edelleen aikamme Suomessa täysin avuttomasta toiminnasta koulukiusaamisen kitkennässä. Kaikesta huolimatta varhaisen intervention malli on hyvin omaksuttu peruskoulussa esimerkiksi puheterapiapalveluiden osalta ja koululainen saa moniin muihinkin vaikeuksiin nopeammin tukea kuin ennen vanhaan.
Kaiketi kiusaamista ennaltaehkäisevää toimintaa emme oikein saa silti vietyä voimalla läpi yhteiskunnassa ainakaan valtamedian artikkelien perusteella. Lapsia on monenlaisista kodeista ja saman kodinkin lapsilla voi olla hieman erilainen temperamentti. Itsehillintä ja tunteiden sanottaminen voi olla jossain olosuhteissa etenkin teini-iässä vaikeaa monille nuorille, jonka liki jokaisen teinin vanhempi saattaa olla huomannut.
Vanhempien tehtävä on kuitenkin kuulla nuorisoa herkällä korvalla ja kysyä suoraan koulun ilmapiiristä asioita, jos nuori ei koulusta juuri mitään muuten kerro kotona. Peruskoulu ei ole kehittynyt aikakauttaan vastaavaksi instituutioksi kuitenkaan juuri millään mittareilla, eikä kyse ole välttämättä opettajien ammattitaidottomuudesta saati resurssien puutteesta.
Ennemminkin otaksun yhteiskunnallisessa ilmapiirissäkin tapahtuneen viimeisten vuosikymmenten kuluessa, eikä muutos ole ollut kaikilta osin suotuisa meidän lapsia ajatellen. Toivottavasti olisin ainakin osittain väärässä, mutta tosiasia lienee, että lasten kaikenlainen psyykkinen oireilu on lisääntynyt ja ehkä myös komplisoitunut ja emme saa ongelmaa mitenkään ratkaistua, jos emme mieti asiaa myös yhteiskunnalliselta kannalta. Vastuutaan ei voi paeta minun mielestäni myöskään opetushallitus ja peruskoulu.
Ps. Kommentoin juuri Ylen tuoretta koulukiusaamisartikkelia 10.4.2024 sähköpostitse:
Hyvä että koulukiusaamista ilmiönä ei lakaista täysin maton alle, kuten Hesari nähdäkseni on uutisointiaan Vantaan valitettavien tapausten johdosta tehnyt.
Kaikkea koulukiusaamista ei voida varmaan ehkä koskaan poistaa kouluista, mutta paljon enemmän voitaisiin tehdä asioita yhteiskunnallisesti, että kiusaaminen saataisiin vähenemään.
Itse olen blogissani esittänyt aikoja sitten, että kouluissa pitäisi palkita laajemmin kiltteydestä, kun tällä hetkellä kiusaajajengin johtohahmot ovat käsittääkseni edelleen suosionsa aallonharjalla kouluissa, mikä voi kuulostaa kyllä uskomattomalta tällä aikakaudella.
Tosiasia silti on, että lapsi tai nuori jotenkin motivoituu kiusaamaan ja tätä ilmiötä ei ehkä aina tunnisteta kouluissa riittävän hyvin.
Terveisin kahden koululaispojan isä Oulusta