Onnea 130-vuotias Aamulehti (kirjoitettu 3.12.2011)

Tässä tosiaan vanha kirjoitukseni vuodelta 2011 ja mielestäni se on edelleen ihan ok kokemustarina sanomalehden merkityksestä entisinä aikoina.

Jotain tarinaakin kai voisin Aamulehdestä lähinnä omien kokemusteni valossa

kertoa. Ensimmäiset muistot Aamulehdestä omalta kohdaltani liittyvät 1980-

luvulle, jolloin kävin ala-astetta. Lapsena minulle Aamulehden merkittävin anti

oli urheilusivut, koska silloin haaveilin itsekin jonkinlaisesta palloilijaurasta.

Saattoi lapsen silmin jotkut paikalliset uutiset ja kotimaapalstan jututkin välillä

kiinnostaa. Muistan, kun ala-asteella järjestettiin maakunnallinen uutisvisa,

jossa joukkue johon kuului lisäkseni kaksi muutakin poikaa, sai kukin

joukkueen jäsen kunniakirjan osaamisesta, johon Aamulehdellä lienee ollut

suuri merkitys. Seuraavan päivän Aamulehdessä oli uutisvisasta yhden

palstan juttu, jonka äitini onneksi leikkasi talteen ja tallessa se ja kunniakirja

ovat vieläkin.

Aamulehden merkitys oli 1990-luvun puolivälissä (Siihen aikaan olin noin 17

vuotta vanha.) ehkä merkittävintä minulle mitä tulee maailmankuvan

muodostumiseen, mutta toki maailmankuvani kehittymiseen vaikutti myös

koulunkäynti iltalukiossa siihen aikaan. Muistan kesäaamut, jolloin painelin

pyörällä läheiselle mökillemme viettämään aikaa Aamulehden, kahvin ja

eväiden kanssa. Luin Aamulehteä siihen aikaan ehkä noin tunnin päivässä ja

ajattelin, ettei mikään olisi voinut olla sillä hetkellä parempaa, kun aurinko oli

noussut jo lämmittämään kesäistä päivää.

Aamulehteä luin myös kevät-kesällä vuonna 1997, jolloin huomasin

työpaikkailmoituksen, että kotikuntaani haettiin varhaisjakelijoita. Otin

ilmoituksesta kiinni varmaan osittain myös siksi, koska jotkut vieraammat

ihmiset olivat kyselleet kesäduuneistani etteikö niitä ole. Sain ehkä hieman

yllättäen polkupyöräpiirin ja jaoin lähinnä Aamulehteä (myös jokunen Hesari,

Maaseudun Tulevaisuus ja Hbl kuuluivat jaettaviin lehtiin) reilun kuukauden

pienellä palkalla, mutta kuitenkin jakohomma tuntui kivalta. Toisaalta

muutama virhekin sattui jakoreissuilla, mutta ei ne nyt enää paina mieltä.

Sittemmin hain vuonna 1997 syksyllä tehtaaseen töihin paikallislehden

ilmoituksen perusteella, mutta se on jo toinen tarina.

Kävin armeijan vuosien 1998-1999 aikana. Kyselin kesäkuussa ennen

heinäkuun alun kotiutumistani töitä tehtaalta, mutta sieltä ei sanottu mitään

varmaa, joten soitin Aamulehden jakelufirmaan, ja sieltä luvattiin vuosiloman

sijaisuus alkaen heinäkuusta. Kumminkin kävi niin, että pääsin myös

tehtaaseen 2-vuorotyöhön, mutta koska olin luvannut jakaa lehdetkin, niin otin

Aamulehden jakohomman myös vastaan. Lopulta kärähdin tehtaan

työnjohtajalle, että teen toistakin työtä, koska myöhästyin yksi aamu vuorosta,

kun olin tuotantolinjalla ehkä noin kello 6:20 aamulla. Olin nimittäin nukkunut

liki neljään, vaikka oikeasti olisi pitänyt olla jo kolmelta lehtiä jakamassa.

Onneksi eräs veljeni hieman auttoi minua silloin. :)

Ehkä Aamulehden lukuaktiivisuuteni hieman väheni vuosituhannen vaihteen

jälkeen, vaikka sitä muistaakseni silloinkin vielä liki päivittäin selasin. Muutin

omilleni äitini luota vuoden 2002 kesällä kaupunkiin nimeltänsä Tampere.

Tampereella aloin oireilla psyykkisesti vaikeammin, mutta erilaisten vaiheiden

jälkeen olin taas Aamulehtiä jakamassa vuoden 2003 marras-joulukuussa.

Tällä kertaa olikin oikein levikillisesti laaja piiri, kun jaettavat talot olivat

kerrostaloja. Sain eräältä veljeltäni onneksi autoa lainaan ja sillä olikin kätevä

lehteä jakaa, kun sain kaikki lehdet kerralla matkaan jakelulaatikolta.

Työterveystarkastuksesta selvisin läpi, mutta en tiedä, miten kykenin

salaamaan harhamaailmani, koska minulla oli selvä psykoosi päällä. Luin

Aamulehteä silloin melko tarkkaan, mutta tulkintani saattoi olla melko

virheellistä. Tammikuussa muistan, kun luin myös jaettavanani olleesta

uutispäivä Demarin viikonloppunumerosta, että Kalevi Sorsa on kuollut.

Mitalin kaksi puolta jäi Sorsan muistojutusta parhaiten mieleeni. Ei mennyt

kovinkaan kauan, kun en kyennyt enää vahvasti harhaisena Aamulehteä

jakamaan. Jakelun työnjohto halusi, että olisin lehtiä jakanut, koska hekään

eivät voineet aavistaa sairaustilani vakavuutta, kun sitä ei havainnut edes

silloinen hoitotahoni. Onneksi kumminkin sain jätettyä jakopiirin jossain

määrin vähin vahingoin. Saattoi lehti kyllä jokunen päivä tulla hieman

myöhässä.

Sitten minusta tulikin kuntoutuja ja sittemmin kirjoittaja. Päätin kokeilla kepillä

jäätä mielipidekirjoituksellani, joka julkaistiin toimitettuna Aamulehdessä

29.3.2007. Tässä seuraavaksi toimittamaton versio tuosta kirjoituksesta:

Otsikko: Mielenterveyskuntoutujan asema hallitusneuvotteluissa?

Olen 29-vuotias mielenterveyskuntoutuja Tampereelta, ja minua kiinnostaisi

nuorehkona mielenterveyskuntoutujana meidän mielenterveyskuntoutujien

asema hallitusneuvotteluissa? Mielenterveyden ongelmat ovat niin yleisiä,

että monella on ihan omakohtaista kokemusta mielenterveysongelmista. Ja

jos ei ole omakohtaista kokemusta, niin suvussa tai tuttavapiirissä on joku

ihminen, joka on ollut vähintään avohoidossa mielenterveysongelmien takia.

Lehtiä lukevat varmasti tietävät, että masennus ja muut mielenterveyden

ongelmat ovat Suomessa merkittävä työkyvyttömyyden aiheuttaja.

Minä olen syrjäytymisvaarassa oleva mielenterveyskuntoutuja, ja haluaisin,

että hallitusneuvotteluissa kiinnitettäisiin huomiota meidän mielenterveyskuntoutujienkin asioihin. Olen kuullut sellaisen tilaston luotettavalta taholta,

että kolmen vuoden työkyvyttömyyden jälkeen mielenterveyskuntoutujista

ainoastaan noin 2 prosenttia palaa työelämään! Onko yhteiskunnalla tosiaan

varaa syrjäyttää meidät mielenterveyskuntoutujat?

Mitä sitten pitäisi tehdä toisin, että mielenterveyskuntoutujat eivät syrjäytyisi.

Ensinnäkin haluaisin, että tuleva hallitus voisi tehdä työtä myös sen eteen,

että mielenterveyskuntoutujiin suhtauduttaisiin ihmisinä eikä vain esim.

laiskottelevina työnvieroksujina, kuten jotkut työkeskeisesti

ajattelevat poliitikot asioista ajattelevat. Mielenterveysongelmista on taatusti

mahdollisuus kuntoutua, jos yhteiskunta tarjoaa siihen mahdollisuudet. Toki

on niin vaikeasti sairaita mielenterveyspotilaita, että heidän kohdallaan

kuntoutuminen ei ole mahdollista, mutta heillekin olisi taattava ihmisarvoinen

elämä, vaikka he eivät pystykään osallistumaan tämän yhteiskunnan

"pyörittämiseen". Ihmisarvoiseen elämään kuuluu minusta ainakin riittävä

toimeentulo, asunto, hyvä hoitosuhde, ystäviä ja hyvät perhesuhteet.

Ihmisten ja etenkin työnantajien ennakkoluulot ovat monelle mt-kuntoutujalle

este tässä yhteiskunnassa hyvälle toipumiselle. Kaveri sanoi minulle, kun otin

yhteyttä häneen ekan kerran sairastumiseni jälkeen, että ihan järkeviähän

sinä puhut, vaikka olet sellainen. Minusta ikävää, että yhteiskunnassa

stereotypiat ovat niin vahvassa. Voin sen sanoa, että suljetun osaston

potilasta ei välttämättä edes kadulla tunnista, jos ei tiedä tämän olevan

mielenterveyspotilas. Ennemminkin asia on niin, että ne

mielenterveysongelmista kärsivät henkilöt kadulla huomataan, jotka eivät ole

missään hoidon piirissä.

Omalta kohdaltani voin sanoa, että olen paljon kasvanut ihmisenä sairauteni

myötä. Allekirjoitan viisauden, jonka mukaan vaikeudet kasvattavat. Tekisi

hyvää varmaan tämän maan päättäjille tehdä jonkinlainen opintomatka

syrjäytymisvaarassa olevan ihmisen elämään! Ei ole herkkua ajatella että

esimerkiksi minä, vaikka kuntoutuisinkin täysin työkykyiseksi, saatan olla

työtä vailla koko lopun elämää.

Minä olen varmaan siitä erikoinen mielenterveyskuntoutuja, että olen melko

tyytyväinen hoitooni, vaikka hoitoonpääsy vähän pitkittyikin. Se on vähän outo

juttu kyllä, että vasta itsemurhayrityksen jälkeen minuun suhtauduttiin

potilaana vakavammin. Mielenterveystoimistolla saan käydä juttelemassa

ihan tarpeeksi usein, vaikka juttelu nyt enemmän onkin voinninseurantaa.

Tampereella ns. kolmas sektori järjestää paljon toimintaa

mielenterveyskuntoutujille. Suosittelenkin kaikille mielenterveyskuntoutujille,

että tutustutte Taimi ry:n ja Iideshovin eli Muotialan asuin- ja

toimintakeskuksen toimintoihin, jos tällainen mainostus nyt sallitaan.

Pähkinänkuoressa minä toivon asenneympäristön muuttumista

mielenterveyskuntoutujia kohtaan, jos maan hallitus voisi tehdä jotain tämän

asian hyväksi? Sosiaaliset yritykset voisivat olla yksi väylä

mielenterveyskuntoutujille kohti mielekkäämpää elämää, mutta miten

saisimme enemmän sosiaalisia yrityksiä pystyyn? Toisaalta ymmärrän

työnantajia, että kuka palkkaa kolmekin vuotta toimettomana olleen

vanhemman henkilön, jos työmarkkinoilta saa "pätevämpääkin" porukkaa.

Toivottavasti keskustelu jatkuu, ja muistakaa pitää päättäjiin aina yhteyttä

vointinne mukaan, jotta meitä mielenterveyskuntoutujia ei unohdeta!

HERMIITTI

Totean Kuntoutujan tiessä seuraavasti, kun kirjoitukseni oli julkaistu:

29. maaliskuuta 2007 07:08

Tänään koitti vihdoin se päivä, kun ensimmäinen mielipidekirjoitukseni

julkaistiin Aamulehdessä tai missään muussakaan lehdessä. Kirjoitukseni oli

toimitettu hyvin jättämättä mitään olennaista kumminkaan pois. Toivottavasti

mielipidekirjoitukseni voisi herättää vähän keskusteluakin! (KUNTOUTUJAN

TIE V. 2010)

Sittemmin Aamulehti on julkaissut useampiakin kirjoituksiani mielipidesivulla.

Viimeisin julkaistu mielipiteeni oli Aamulehdessä kuluvan vuoden syksyllä.

Kiitokset Aamulehti ja pitkää ikää!

T. nimimerkki Hermiitti (Kimmo Hoikkala)