Muistoissani Galvanoimis Oy Pirkkalan tehdas vuodet 1997-2002

Kaikkea en voi enää muistaa, mutta mielenpainuvimmista duunikavereistani moni lieneekin jo

kuollut. Kunnioituksella kaikkia vanhoja työkavereitani kohtaan – versio 18. heinäkuuta 2023.

Galvanoimis Oy siirtyi Tampereen Tammelan alueelta 1970-luvun alussa Pirkkalaan Huovin

teollisuusalueelle tulevan lentokentäntien varteen. Oma ensitunnelmani Galvanoimis Oy:n tehtaasta

oli Pirkkalassa jonkinlainen mielikuva 1980-luvulla, että kyseisessä paikassa tehdään ihan oikeita

tehdastöitä.

En kiinnittänyt erityistä huomiota melko suureen tehdasalueeseen edes 1990-luvun puolivälissä,

jolloin lenkkeilin usein kyseisen reilun hehtaarin kokoisen tehdasalueen sivuitse. Ensimmäinen

kesätyöni oli Pirkkalassa Aamulehden varhaisjakajana. Silloin vuoden 1997 kesällä jaoin

vuosiloman sijaisena aamuöisin heinä- ja elokuussa lehtiä Vähäjärven ja Järvenpään alueelle. Asuin

itsekin silloin Vähäjärvellä ja olin jakanut ilmaisjakelulehtiä Erikoisjakelu Oy:n tai lähinnä veljeni

alaikäisenä apulaisena 1980-luvulla.

Kävin vuonna 1997 iltalukiota. Olin juuri aloittanut viimeisen vuoden Tammerkosken aikuislinjalla

silloin jo luokattomassa kurssimuotoisessa iltalukiossa Tampereen tuomiokirkon takana. Tosin

olimme evakossa Tammerkosken lukion peruskorjauksen takia Kalevan lukiossa ja kirjoitukset oli

keväällä 1998 joltain osin Tammelan koululla. Lakkiaistilaisuus oli sitten jo toukokuun lopulla 1998

kotikoululla Tammerkosken lukion juhlasalissa. Opinnoistani vielä sen verran, että sain tietää

tulleeni valituksi Tampereen teknillisen korkeakoulun konetekniikan koulutusohjelmaan heinäkuun

3. päivä 1998.

Muistan hyvin kun iltalukiosta englannin ja saksan kielten opettaja sanoi minulle ja yhdelle

koulukaverilleni, että työkokemus on tärkeää jo toisen vuoden keväällä ja tunsin hieman

alemmuudentunnetta, koska en ollut siihen mennessä ollut koskaan oikeissa kesätöissä. Ehkä

opettajan patistelu kohti työelämää sai minut lopulta hakemaa varhaisjakajan vuosiloman

sijaisuuttakin Aamujakelu Oy:n palvelukseen kesällä -97. Luin siihen aikaan lehtiä melko tarkkaan

ja syksyllä -97 huomasin Pirkkalainen lehdessä Galvanoimis Oy:n työpaikkailmoituksen, jossa

haettiin opiskelijoita osa-aikatöihin ja kausityöntekijöiksi.

Ajattelin heti kun näin ilmoituksen, että nyt ei pidä miettiä enempää vaan hakea tuota työpaikkaa.

Niinpä kävin silloisen tuotepäällikkö Juhanin juttusilla työhaastattelussa ja näin siellä myös yhden

vanhan tutun, kun vanhan koulukaverini isä Hessu oli siellä töissä. Juttelin siinä myös työnjohtaja

Eeron kanssa ja lopulta sain komennuksen kahden viikon työssäoppimisjaksolle

kuumasinkityslinjan pakkauspään "vartijaksi" eli pakkaajaksi.

Sain ensimmäisen pukukaapin silloisen säiliöpuolen tiloista. Olin harjoittelujakson muistaakseni

nokkamies Kallen porukassa, kun työsopimus oli laadittu ja molemmin puolin allekirjoitettu 20.

lokakuuta 1997. Huomasin Galvanoimisella eli pirkkalaisittain sanottuna Galviksella pian toisenkin

tutun, sillä äidin rivariasunnon naapurissa asuva Reijo oli paikan huoltomies. Asuin aina 2002

vuoden kesään saakka äitini kanssa rivitaloasunnossa eli Reijo oli minun ihan hyvä tuttava ja

jotenkin tunsin hänen vaimonsakin ja itseäni jonkin verran vanhemman pojan. Reijo kutsui minut

heti ensimmäisenä lauantaina ylitöihin eli 26. lokakuutta ja toki rahankipeänä opiskelijana lähdin

töihin ja pääsin vielä Reijon kyydillä tehtaalle 5:45 pihasta. Meitä oli lokakuussa 1997 kolme nuorta

kaveria aloittamassa uraa Galviksella, mutta kaksi tyyppiä luovutti hommat jo ensimmäisellä viikolla. Itse

jäin Galvikselle sitten vähän pitemmäksi aikaa.

Taisi olla itsenäisyyspäivä vuonna 1997, kun teimme ylitöissä limua eli juoksuteainetta

happopäädyssä tai itse sain kylläkin normitunnit, koska olin ollut opiskelemassa viikolla. Silloinen

toinen työnjohtaja Arto oli hyvin tarkkana työsuojelumääräyksistä ja Reijokin niitä jossain määrin

noudatti. Limun raaka-ainetta oli noin 50 kg säkeissä yhteensä jotain 15-20 tonnia ja Reijo linkosi

sen pakkiin eli altaaseen. Minun tehtävä oli nostella säkkejä ja Arto puukotti säkit auki, joten

jokaiselle riitti hommaa niissä talkoissa.

Vanhan Galviksen tuotantolinja tuli minulle hyvin tutuksi pääasiassa ykköskattilan pakkarina

toimiessani vuosina 1997-2002. Ensiksi ruosteiset rautarakenteet ajettiin happo- eli peittauspäätyyn

trukilla. Sitten happopeittaaja ja pinkkasi rakenteet joskus yhdessä trukkikuskin kanssa

hapotushäkeille. Lopulta käsittääkseni ruostumattomasta teräksestä rakennetut häkit laskettiin

happopakkeihin eli -altaisiin. Peittaushappona käytettiin pääasiassa suolahappoa. Oikeaoppisesti

suolahaposta nostetut rautarakenteet olisi pitänyt käsittääkseni uittaa välissä vesipakissa ja sitten

vasta upottaa ne edellä mainitsemaani limupakkiin eli juoksuteainealtaaseen.

Harvoin kuitenkaan huomasin, että suolahaposta nostettua rautaa olisi uitettu vesipakissa vai enkö

ollut aivan perillä happopäädyn asioista? Olinhan muutaman vuoron joskus itsekin peittaajana, enkä

tainnut vesipakkia käyttää ollenkaan. Silloiset Galviksen nokkamiehet Kalle, Olavi ja Jorma olivat

käsittääkseni kaikki samaa mieltä, että vesipakki oli turha välivaihe, kun urakalla piti saada kiloja

läpi, eikä sinkitystulos olisi ollut niin hyvä, jos rautarakenteita olisi uitettu välissä paskaisessa

vesipakissa. Nokkamiehet työskentelivät öljypolttimoilla pintalämminneen ykköskattilan eli 9 metriä

pitkän ja noin 2 metriä syvän sinkkisulan ääressä.

Nokkamiehillä oli käsittääkseni kuumasinkityslaitoksen parhaat keskituntiansiot (KTA). Lisäksi

vuosituhannen vaihteen Galviksella oli vielä kaksi pikkukattilaa käytössä, joista kolmoskattila oli

yli kaksi metriä syvä ja reilut neliömetrin pinta-alaltaan. Kolmoskattilalla kuten muistaakseni

kakkoskattilalla oli omat happopeittausaltaat. Kolmoskattilan läpi meni paljon pienrautaa ja siellä

taisi 5000 kg olla melko maksimiurakkasuoritus vuorossa (8 tuntia). Kakkoskattilalla lingottiin

nauloja ja siksi kakkoskattilan lämpötila oli hieman korkeampi kuin kahden isomman kattilan. Sekä

kolmos- että kakkoskattila lämpenivät sähkövastuksin. Kerran taisin jopa käydä kolmoskattilan

sivua tarkastelemassa huoltomies Reijon kanssa. Ykköskattilalla suurimmat kilomäärät vuoroa kohti

oli omalla työurallani noin 25000 kg. Sain olla kolmoskattilalla hanslankarina eli apumiehenä

joskus lauantaisin Hekan eli mielestäni kolmosen valtiaan Heikin kanssa. Heka teki hyvin paljon

ylitöitä vuosituhannen vaihteessa, mutta vielä enemmän teki huoltomies Reijo, joka painoi

poikkeusluvin yli 300 tuntia ylitöitä.

Happopeittaaja toi ykköskattilan raudat välivaiheeseen eli välimiehen paikalle Galwiksen vanhalla

tuotantolinjalla ja välimies ripusti raudat köysikoneisiin, joita oli silloin kuusi kiertämässä noin 25

metriä pitkää rataa melko jyrkillä käännöksillä. Köysikonerata oli melko kapoinen ja sen

kokonaispituus saattoi olla noin 50-55 metriä. Välimiehen tontin legendaarisimmat duunarit olivat

mielestäni Reijo T. ja Topi, joista jälkimmäinen ei suostunut pitämään kypärää kovin helpolla,

koska se hiosti hänen mukaansa ja eikä se olisi mitään auttanut jos muutama sata kiloa rautaa tippuu

päähän. Kuitenkin Topista huolimatta kypäräpakko taisi tulla Galvikselle joko vuoden 1998 tai

viimeistään vuoden 1999 aikana. Topi oli hauska mies ja kova tanssimaan ja mielestäni nokkamies

Olavin parhaita työkavereita. Reijo T. muistuu mieleeni, kun hän oli kova pyöräilemään ja hän oli

talossa vielä kuten moni muukin töissä kun kävin vuonna 2008 Aurajoki Oy:n uudella

tuotantolinjalla reilun kuukauden ripustamassa rautaa, vaikka vointini ei ollutkaan oikein

työkokeiluun sopiva silloin.

Ennen kypäräpakkoa meillä oli tuotantolinjalla maalarinlakit ja suojavisiiri sekä vapaaehtoiset

kuulosuojaimet. Kypärä oli mun mielestä hyvä, kun siinä oli viisiiri ja kuulosuojaimet, joita

harvemmin tuli mun käytettyä, koska hiki virtasi yleensä sen verran paljon. Ykköskattilan

sinkkisulan lämpötila pidettiin 458 asteen paikkeilla ja maksimilämpö taisi olla 460 astetta.

Nokkamies Kallen vuorossa olin muistaakseni eniten vuoden 1998 aikana töissä ja olihan siellä

Galviksella oli töissä myös Kallen poikakin jonain vuonna. Olin ylioppilaskokeiden lukulomallakin

pari viikkoa töissä ja aloittelin kesätyöt jo huhtikuun puolella 1998.

Samaan työpisteeseen eli pakkarin hommiin tuli muistaakseni vuoden 1998 kesällä myös yksi

muuan Mikko ja tykkäsin Mikon puheista heti ensikuulemalta. Mikko sanoi joskus minulle ja taisi

siinä olla ehkä bodari-Marko kuulemassa, että hän voisi olla viikon saikulla, että Hoikkala saa tehdä

kahta vuoroa koko viikon ja liki se olikin, mutta harvinaista herkkua se oli että sai kaksi vuoroa

tehdä putkeen, vaikka rahapula oli kova. Tapio taisi tulla kanssa samoihin aikoihin Galvikselle, kun

itsekin menin. Tapio oli myös erinomainen pakkari ja sittemmin käsittääkseni enempi sinkitsijänä.

Säiliöpuolella meitä sinkityslinjan duunareita nimitettiin sinkkiapinoiksi ja kerran yksi

vuosikymmeniä Galviksella töissä ollut vanha porttivahti Reijo tai Retsi vilautti minulle kerran

litran kossupulloa pukukaapistaan. Myöhemmin vuosituhannen vaihteessa talutin Retsin Takaaman

läheltä hänen rivarikämppään Takamaantien alkuun, vaikka Retsi olikin melko kiittämätön. Kalle

kehui että Retsi oli porttivahtivuosinaan kerran sammunut tehtaan portin allekin ja nyt en enää

muista kuka Retsin oli silloin herättänyt. Eräs Kallu eli Kalevi oli mielestäni myös hyvä tyyppi

Galviksella vuosituhannen vaihteessa. Tehtaanjohtajana meillä oli silloin "leipuri" Rami, kuten

Kalle aina vitsaili Raimosta, joka oli tullut käsittääkseni leipomon johtajan paikalta Galviksen

kuumasinkityslaitoksen tehtaanjohtajaksi. Kalle sanoi myös minulle, että onkohan sinkkiroiske

haalarin kauluslaatassa ennen minulle, kun olin lähdössä heinäkuun alussa 1998 inttiin. Kalle kehui

joskus myös palkanlaskijan tytärtä ripeistä otteista ja kyllä se paikkansa piti. Kallen vaimo

muistaakseni Pirkko ja eräs toinen vanhempi nainen olivat pakkaustöissä kuumasinkityslaitoksella

duunareina. Täytyy kyllä vielä ihmetellä, että liki kuusikymppiset nokkamiehet olivat kyllä tosi

kovassa kunnossa vuosituhannen vaihteessa!

Tienasin ihan hyvin puolen vuoden aikana ennen varusmiespalvelusvuotta ja sain varmaan 20000

markkaa säästöön rahaa, josta kului varmaan kymppitonni inttivuonna. Jokke ja Sakke olivat silloin

kokeneimmat happopeittaajat kun olin Galviksella itse töissä vuosituhannen vaihteessa. Jokke oli

yleensä Olavin vuorossa kuten Hessukin trukkikuskina. Sakke oli puolestaan useimmiten Kallen

vuorossa ja Raimo T. oli trukkikuskina. Kolmosella vaikutti Hekan lisäksi sellaiset suuruudet kuin

ihka oikea DI V-M, Pauli T., Jukka, osa-aikainen Jaakko ja olikohan teekkari Jaakon jälkeen yks

osa-aikainen teekkari Teemu L. Sitten oli meidän osa-aikaisten siivousringissä vielä yksi tyyppi

vuosituhannen vaihteessa, jonka nimeä en enää muista vai olikohan hän myös joku inssiopiskelija

Markus.

Muistan vielä sen ainakin vuoden 1998 työkokemuksista, kun pajalla viimeistelytöitä tehnyt Harri

tai mielessäni kutsuin häntä "Strömbergin mieheksi" pyysi minua kanssaan happohuoneeseen ja

Harri oli ehkä 1,5 promillen kännissä silloin. Käänneltiin siellä happohuoneessa jotain Strömbergin

peltejä ja hyvin meni. Tosin Harri taisi ryypätä työpaikkansa. Olihan siellä jo -98 töissä myös

muuan Rane ja Raimo T:n poika Juhakin siellä näkyi välillä. Toki myös Jorman poika Jari oli

Galviksen miehiä. Sitten oli parin vuoden ihme yks Elvis kakkoskattilalla ja viimeksi Elvis oli linja-autoa ajamassa Länsilinjoilla, kun hänet näin. Rane oli kanssa joskus kova ylityöntekijä, kun hän

muistaakseni teki kerran kolme vuoroa peräkkäin ihan oikeita pajatöitä lähinnä pylväsporakoneella

vuosituhannen vaihteessa.

Olin harmissani kesällä 1999, kun olin kotiutumassa intistä sen takia, koska tuotepäällikkö Juhani

oli luvannut minulle jo töitä intin jälkeen, mutta hän ei pitänytkään sitä enää varmana juttuna.

Lopulta soitin hätäpäissäni Aamujakelu Oy:lle lehdenjakotöiden perässä ja sainkin jaettavaksi

vuosiloman sijaisena Pirkkalasta Killon omakotialueen piirin heinä-elokuun ajaksi 1999. Vasta 28.

kesäkuuta sain varmistuksen, että pääsen töihin Galvikselle heinä- ja elokuun ajaksi ennen kuin

opintoni TTKK:lla alkaisivat. Tehtaanjohtaja Rami taisi silloin tehdä työsopimukseni ja muistan

Rami neuvoi hyvin, kun hän sanoi, että torikauppiaat laittaa aina parhaat puolet näkyviin. Kesän

1999 tein sitten reilun kuukauden sekä varhaisjakajan työtä että kuumasinkityslinjan pakkarin töitä

kaksivuorossa.

Vuonna 2000 oli ehkä tavallaan paras työvuoteni Galviksella. Meillä oli nokkamies Jorman

porukassa ilo tehdä töitä, kun sinkittiin paksua ritilämattoa noin 3000 kg kasto jonnekin

Kazakstaniin. Jorma jopa kysyi minulta yks kerta, että laskitko urakan KTA:n ja sanoin, että "juu –

se oli noin 75 markkaa". Jormalla oli nokkamiehenä kolme markkaa korkeampi urakkapalkka.

Ensimmäisen kännykän ostin työtuloillani ja se oli Nokian kaksitaajuuspuhelin mallia 6150 vuonna

1999. Huvittavaa etenkin vuosina 1997 ja 1998, kun päällikkö Juhani soitti minua töihin meidän

kotinumerosta eli lankapuhelimesta ja äitini toimi tavallaan sihteerinä välittäen soittopyynnön

minulle. Vuoden 2001 kesällä kokemukseni pääasiassa nokkamies Jorman adjutanttina koin, että

hallitsin työtehtäväni melko hyvin, eikä peukku mennyt enää kuin harvoin suuhun. Kovin homma

minulle oli kuusimetristen liikennemerkkiputkien pakkaaminen yksin, koska tehtävä oli yksin täysi

mahdottomuus hoitaa niin pikaisesti kuin porukka putkia kastoi sinkkikattilassa. Eräs trukkikuski eli

Pauli S. oli ehkä eniten pakkarin työtä arvostanut kuljetusmies. :)

Taisi olla jo vuosi 1998, kun laitoin erään kääntökastopalkkirakennelman väärin kiinni

pakkarin päädyssä. Noin 500 kg L-mallinen rautapalkki pyörähti liki tai metrin päästä leukaperiäni

ja jysähti maahan. Hyvää oppia se oli silti, vaikka hieman liki menikin. Nokkamies Olavin

työporukassa välillä köysikoneista petti sulake. Olavi oli hyvä, kun tuotanto piti saada nopeasti

pyörimään, niin Olavi osoitti minua että nuorin kiipeää. Sitten siltanosturin päällä kävin pari kertaa

tekemässä huoltomiehen töitä. Toisella kertaa köysikone oli jämähtänyt välimiehen tontille ja en

huomannut katossa olleita peltikauluksia ja hieman siinä pelästyin, mutta väistin siinä ne sitten

kuitenkin. Kerran hieman jännitti, kun olin tekemässä jotain huoltohommia kolmoskattilan

montussa Reijon kanssa. Happopeittausaltaan peseminen ei tuntunut läheskään niin jännältä kuin

kuuman sinkkipannun montussa käynti.

Kerran hyvin mahdollisesti kesällä 2000 olin sunnuntaina yövuoron alkaessa vielä krapulassa ja se

oli kyllä tuskaisin yövuoroni koskaan, vaikka tavara olikin pääasiassa helppoa pitkää teräspalkkia.

Lopulta vuoron trukkikuski Raimo T. sanoi, että hän voisi hakea läheltä kotoaan Volvon trukilla

maitohappobakteeria ruokatunnille eli kello 2:00 mennessä. Nokkamies Jormakin sanoi minulle

silloin yöllä ikimuistoiset sanat: "Et kai vaan krapulassa ole." Lopulta kello neljän aikaan aamuyöllä

olinkin jo ihan hyvässä työkunnossa ja työviikko sujui hyvin ilman mitään erityisiä muistoja.

Kerran tuntui sekin hyvältä, kun eräs kuumasinkityksen asiakas toi meille duunareille kossupullot ja

sen muistaa edelleen hyvin. Joskus tehtaalla kävi myös rekkoja keski-Euroopan suunnalta ja taisin

joltain vanhan itäblokin alueen rekkakuskilta ostaakin yhden litran lekan rommia, kun kuljetusmies

Heikki sitä itselleni suositteli ja hyväähän se oli!

Muistan senkin vielä, kun työnjohtaja Eero soittaa minulle Hervantaan TTKK:lle ja arvasin, että nyt

on jotain pielessä varmaan. No meikältä oli siivotessa jäänyt pari öljypoltinta ykköskattilalla kiinni

neljästä. Hälytystä siitä ei ollut ilmeisesti silti mennyt. Kyllä otti päähän todella paljon silloin ja se

taitaa olla eräs suurimpia mokiani työelämässä koskaan. Eero sitäkin arveli, että minulla on ehkä

toinen työ kesällä 1999, kun tulin vartin myöhässä yksi aamu töihin aamuvuoron. Muutin omilleni

vuoden 2002 kesän loppupuolella Tampereen Linnainmaalle ja jo heti syksyllä masennuin niin

vaikeasti, että minun piti hakeutua silloisen opiskelupaikkani TAMK:n opiskelijaterveydenhuoltoon

Tullintorin lähettyville. Eeron kanssa juttelin vielä joulukuussa 2002 tilanteestani Galviksella ja

kerroin jotain masennuksestani hänelle.

Olihan minulla rahaa säästössä noin 10000 euroa ja velaton asumisoikeusasunto silloin kiitos

Galvanoimis Oy kuumasinkityslaitoksen vuoden 2002 lopussa! Moni vanha duunikaverini on jo

kuollut ja se on yksi syy, että haluan muistaa erityisesti entisaikojen valioduunareita Reijoa, Jormaa,

Topia, Pauli T, Hekaa ja Olavia ynnä muita mahdollisesti kuolleita työkavereitani. Eläköön sitten

kaikki vielä elossa olevat Galvislaiset pitkän ja ennen kaikkea hyvää elämää loppuun saakka.

(Julkaistu alun perin Uusi Suomi Vapaavuoro blogipalstalla pdf-liitteenä 18.7.2023.)